Kevättä Roomassa

Joka kerta käärin hihat hyvissä ajoin ennen lähtöä. 

Rustailen listoja, jotta tiedän mitä teen. Kuvittelen suuria. Ajattelen, että tällä kertaa valmista tulee reilusti ennen h-hetkeä. Olenhan niin kovin ajoissa liikkeellä. 

Seuraan säätiedotuksia, tuulten suuntia ja voimakkuuksia. Yritän ymmärtää, onko perillä enemmän viileä vai lämmin - vai kenties jotain siltä väliltä? Onko sääkarttaa varjostava sade hentoa ja ajoittaista vai pysyvää ja läpitunkevaa? Vertailen ja arvioin, kiitän ja sadattelen, kuinka onnekkaita tai epäonnekkaita olemme tämänkertaisessa maisemanvaihtokaupassa. 

Säätiloja tarkasteltuani kirjaan ylös mitä vaatteita pakataan, mitä muuta kuin vaatteita pakataan, missä vaatteissa matkustetaan, missä kuteissa taas - kengistä puhumattakaan - saatetaan käydä vähän hienommalla aterialla (ei lopulta koskaan missään, mutta aina on kuitenkin varauduttava). 

Kirjaan ajatuksella ylös myös sen, mitä pientä pureskellaan koneessa ja koneeseen pääsyä odoteltaessa, mitä jauhetaan, jotta ilmanpaine korvissa helpottuu tai jopa unohtuu. Mitä suolaista, mitä makeaa - ja millä hampaita makean haitoilta suojataan.

Lisäksi puntaroin, mitä tekemistä tarvitaan koneessa, saati perille päästyä. Mitä luetaan, millä kirjoitetaan, mihin piirretään, mitä pelaillaan.

Puhumattakaan kodista. Mitä kaikkea kodissa onkaan saatava kohdalleen, jotta sinne voi pian taas palata.

Muutamaa päivää ennen lähtöä huomaan, että olen tehnyt hartiavoimin ajatustöitä väistelläkseni väistämätöntä.

Kaikki pakkausvoimat ovat valuneet muistilistoihin. Suuntia on monia, matkalaukkuja vähemmän, koti kaaoksessa ja aika valunut tyhjiin. 

Kiireessä yritän parsia ja kursia kasaan juuri niitä vaatteita, joita kipeimmin mukaan kaipaisin.

Perille päästyä hikoilen talvitakissa, sillä se on ainoa ehjä takki, joka mahtuu päälle. Ja kun aurinko väistyy pilvien taa, kastun ja hikoilen talvitakissa, sillä sateenvarjo unohtui listalta. 

Sillä tottahan perheemme matkassa on mukana Fantozzi-elokuvista tuttu pilvi. Sitäkään en enää muistanut.

Mutta lopulta millään ei ole sittenkään niin suurta väliä. 

Kun mieli viimein malttaa ja päästää irti listoista, vääristä valinnoista ja muista kiusankappaleista, muistan miksi tähän kaikkeen lopulta aina taipuu.

Muistan miten paljon rakastan sisäpihan palmua, joka vie aamupalapöydässä voiton televisiosta. Miten kotoisilta kuulostavat makuuhuoneen ikkunasta aamuvarhan kuuluvat roska-auton ja ambulanssien äänet. Miten yllättäen kauneus hivelee arkisia hetkiä ja tekee maailmasta helpomman pitää - tästä ryppyotsasesta listojenrustaajasta puhumattakaan.

Rugantino-musikaalista roomalaislaulujen aateliseksi kivunneen serenadin Roma Nun Fà La Stupida Stasera sanat löytyvät täältä. 

Parsakaalipasta - perheen parasta aikaa

Piskuinen suomalaisitalialainen yksikkömme tavallisessa automarkettien isännöimässä pikkukaupungissa on enimmäkseen kuin mikä tahansa suomalaisperhe. Käymme ostoksilla supermarketeissa, välillä heittäydymme höveleiksi niiden kylkeen kaivautuneissa buffet-ravintoloissa ja perjantai-iltaisin rentoudumme mussuttamalla television edessä. 

Ajankuluksi käymme ihmettelemässä kaupunkiin avattua Normalin liikettä ja ostamme legginsejä Lindexiltä, jos Citymarketista ei löydy sopivia. Tutkimme ruokatarjouksia sovelluksista, vaihdamme auton renkaat aina joko liian aikaisin tai pikkaisen liian myöhään ja viikonloppuisin yritämme taipua ulos hyvän sään aikana. 

Yleisesti ottaen emme herätä huomattavaa huomiota tai pahennusta. Ainakaan silloin, jos osaamme pitää suun volyyminappulat riittävän hiljaisella.

Mutta on jotain, missä emme ole vieläkään taipuneet maan tapoihin. Hyvinä hetkinä saatan ajatella, että olemme sopivasti boheemeja, huonompina häpeilen Operaatio Elämän päähunsvottina. Onneksi, onneksi voin osoittaa omalaatuisten tapojemme keskeltä syyttävän sormen kohti eteläistä Eurooppaa.

Päivämme käynnistyvät nimittäin puuron sijaan hilloleivällä, lounasta syömme parhaaseen päiväuniaikaan, iltapäivällä ravitsemme itseämme mieluiten makealla; kuivakakulla tai pullalla ja iltaruoka - jessus sentään - sen aika ei koita ikinä. Ei ainakaan sille, joka italialaisiin tapoihin tottumattomana odottelee pöytäänpääsyä kello 17 aikoihin.

Mutta kun kello lähestyy 19.30 alkaa keittiössä tulla valmista. Varsinkin, jos työn alla on jotain niin helppoa, että sen valmistaminen sujuu käden käänteessä myös vähän jo väsähtäneeltäkin kokilta.

Ja ah, samalla iskulla pois pelistä on hoidettu myös iltapala! Se lohduttaa, kun latoo nukkuma-aikaan lautasia pesukoneeseen.

Pasta e broccoli - Parsakaalipasta (4 hengelle)

400 g lyhyttä pastaa

kourallinen karkeaa suolaa keitinveteen

1 pakkaus (n. 300 g) parsakaalia (myös pakastettu käy)

2-3 valkosipulinkynttä

reteästi oliiviöljyä (eli niin, että pannun pohja peittyy)

2-3 sardellifilettä tai ripaus suolaa

Parmesan-juustoa ja/tai peperoncinoa tai muuta kuivattua chiliä

1. Huuhtele ja pilko parsakaalin nuput pieniksi kimpuiksi. Pilko pieniksi paloiksi myös varsi ja terhakkaat lehdet. Jos kantaa lähinnä olevassa osassa on puutunutta kuorta, kuori se pois ennen pilkkomista.

2. Jos kokkaat neljälle, laita vesi kiehumaan 5 litran kattilaan. Älä kuitenkaan täytä kattilaa piripintaan, vaan jätä n. 1/4-kattilan verran kiehuma- ja pastavaraa. Heitä pilkotut parsat ja suola saman tien kattilan kylmään veteen.

3. Ota isokokoinen paistinpannu ja lisää öljy sekä siivutetut valkosipulinkynnet. Kuullota sipuleita matalalla lämmöllä samaan aikaan kun vesi kuumenee kattilassa. Pidä huolta, ettei pannun lämpö nouse liian korkeaksi ja valkosipuli kärtsää ja kitkeröidy. Kun valkosipuli on saanut kultaista väriä pintaan, voit sammuttaa levyn.

HUOM! Jos kotoasi löytyy sardelleja, lisää ne sulamaan öljyssä valkosipulin kanssa. Mutta ei huolta, ilmankin pärjää!

4. Kun pastakattilan vesi alkaa kiehua, lisää parsakaalin kaveriksi kattilaan myös pasta. Jos pastan keittoaika on alle 10 minuuttia, annan parsan kiehua muutama minuutti ennen pastan lisäämistä.

Pastan lisättyäsi säädä keittoajan ajastin yhden minuutin verran lyhyemmäksi kuin mikä on pastan keittoaikasuositus.

5. Varustaudu reikäkauhalla tai jos se puuttuu, ota juomalasillinen keitinvettä talteen ennen kuin siivilöit pastan ja parsan. Tarkista myös, että lautaset ja muut syömävälineet ovat pöydässä!

6. Kun ajastin alkaa soida pastan kypsymisen kunniaksi, siirrä paistinpannu valkosipuleineen samalle levylle, missä pasta juuri kiehui. Älä sammuta levyä, vaan ala lapata reikäkauhalla pastaa ja parsakaalia pannulle. Keitinvettä saa ja pitää tulla mukaan! 

Kun kaikki pasta on pannulla, sekoita öljy, pasta ja parsakaali ja painele pehmentyneitä parsakaaleja niin, että ne muuttuvat osittain pastan kastikkeeksi. Lisää tarpeen tullen keitinvettä, jotta parsasta muodostuu pastaa joka puolelta syleilevä sose, “cremina”.

7. Kun ainekset pannulla ovat suloisesti sekoittuneet toisiinsa, sammuta levy ja siirrä pannu pöytään tai annostele suoraan lautasille.

Lisää maun mukaan peperoncinoa ja / tai parmesaania tai syö sellaisenaan. Buon appetito!

´O surdato ´nnammurato, Il soldato innamorato (Rakastunut sotilas napolinmurteella) on eritysesti napolilaisten juhlien klassikko, jolla suomalaisraittien korviahuumaavaa hiljaisuutta voi tarvittaessa somasti rikkoa. Teksti löytyy täältä. 

Paluu rikospaikalle

Elettiin kesää 2015 ja mielessä poltteli huomiotta jäänyt blogi. 

Kävin kirjaamassa ylös otsikon ja tallettamassa muutaman kuvan, joita täydentäisin tekstillä heti sopivan paikan tultua.

Ja nyt, lähes 10 vuotta myöhemmin, kahta tärkeää uutta ihmiselämää rikkaampana ja määrättömältä tuntuvaa määrää muutoksia, mullistuksia ja menetyksiäkin vauraampana katselen näitä unohtuneita kuvia siltä samalta rannalta, joka taas kesällä kutsuu elämään hetken Italiaa.

Sillä, vaikka vuosien aikana paljon on muuttunut, yksi asia pysyy. Mieli halajaa ja kaipaa säännöllisesti niitä hetkiä, kun Italia on tässä ja nyt, vaikka elämä lipuukin eteenpäin täällä Euroopan toisella laidalla.

Onkin tullut aika kirjailla kepein kynin muistiinpanoja siitä maasta, ruoasta ja niistä sävelmistä, jotka hellivät sielua erityisellä tavalla - ja jakaa merkintöjä myös kohtalotovereille, joiden sisimmässä kurnii sama ajoittainen tarve nautiskella pieniä palasia Italiaa.

Tervetuloa ja bentornati, kohtalotoverit,

Taina

Virran mukana ajelehtinut meduusa yhdistää aurinkotuolien valtiaat.

Kesällä 2015 huomio kiinnittyi erityisesti italialaisten lapsiperheiden edesottamuksiin. 

Kesäpäivän kaunein hetki.

Riccardo Del Turcon Luglio johdattakoon kohti uusia, kepeitä blogiseikkailuja ja merentuoksuista heinäkuuta! Sanat löytyvät täältä.