Jo seitsemäntoista kesää olen katsellut ulapalle samalta rannalta.
Kohti oikealla horisontissa kohoilevaa vihreää Argentariota ja sen rinnalla erityisen selkeinä päivinä piirtyvää Giglion saarta. Sitä kätkettyä helmeä, jonka nimi oli hetken kaikkien huulilla, kun Costa Concordian risteilijä löysi viimeisen satamansa sen rantakarikoilta alkuvuodesta 2013.
Ja sitten vasemmalle, etelään, missä erottuu Civitavecchian satamakaupungin sähkövoimala savupiippuineen. Piippujen punavalkoiset raidat ja vielä lähempänä sijaitseva vanha ydinvoimalaitoksen korsteeni rikkovat maisemaa, mutta olen harjoitellut katsomaan niiden läpi. Hyväksymään, että non è un difetto, è carattere. Se ei ole virhe, vaan tämän rantaviivan ominaispiirre.
Ja tätä rantaviivaa rakastan, virheineen kaikkineen. Ehkä enemmän kuin mitään muuta paikkaa maailmassa.
Mäntymetsikön poikki kulkeva viimeinen etappi kohti rantaa on aina täynnä jännitystä. Minkälainen vesi huuhtoo tänään rantahiekkaa?
Toisinaan meri kuuluu jo kaukaa. Sen voima kaikuu syvälle metsän uumeniin. Silloin se velloo vaahtopäin ja puhaltaa punaiset varoitusliput liehumaan. Tuuli tuivertaa tukan ja koko pään sekaisin. Ihoa kiristävän suolan sijaan suihku huuhtelee kiveystä suihkun vieressä. Pakottaa huuhtojan tottelemaan tuulen tahtoa, asettamaan jalkansa kuten tuuli määrää.
Ärtyessään meri häpeilemättä kuuluttaa, kuka rannalla määrää. Se vie kaiken saavuttamansa hetkessä mukanaan. Syö metreittäin rantaviivaa, typistää tilan hiekalle järjestellyiltä aurinkotuoleilta ja karkoittaa seuraamaan tekojaan kunnioittavan matkan päästä.
Myrskytessään se kutoo hiekkaan kuviota. Ne muistuttavat jotain, minkä olen nähnyt jossain aiemmin. Siksak-kuvioisia design-kankaita tai kalaverkkoja.
Voimantunnossaan meri puskee rantaan aarteita, joita saalistan lumoutuneena seuraavat päivät. Vieraannäköisiä simpukoita ja värikkäitä kiviä, hiekankuuraamia lasinsiruja valkoisen ja turkoosin, toisinaan ruskeankin sävyissä. Tiilenpalasia ja reunoiltaan pehmeiksi hioutuneita lautasensiruja.
Aarteita, joilla on voima palauttaa hetkeksi takaisin rantaan myös silloin, kun kaipaan jossain siellä kaukana.
Ja kun haluan muistaa, miten kummallista kipua mereen laskevan auringon lempeät sävyt saavat aikaan.
Toisina aamuina rannalla odottaa äänettömänä kristallinkirkas vesi. Se suhisee laiskasti rantaan huutoutuneilla simpukoilla. Ottaa kellujan käsivarsilleen ja keinuttaa hiljaa. Ja sieltä, missä lempeät aallot kohtaavat rannan hiekan, voi etsiä uusia aarteita. Pieniä telline-simpukoita, jotka täyttävät hiljakseen hiekkaa sormin haravoivien pullot ja hiekkaleikkeihin varatut sangot. Ja illalla pastaan sekoitettuina vatsat.
Ne hetket ovat kauneimpia.
Iltapäivällä tuuli on jo noussut ja vesi sameutunut. Ja liian pian kaikki tämä on vain kaunista unta.
Kunnes koittaa uusi kesä.
Mentre si cammina verso un punto che non vedi
Ci vorrebbe il mare su questo cemento
Ci vorrebbe il sole col suo oro e col suo argento
Tarvittaisiin jalkoja hyväilevä meri
kun astelemme kohti tuntematonta.
Meri tämän betonin päälle,
ja kultaa ja hopeaansa hohtava aurinko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti