Siinä missä perheemme ajanlasku kulkee koko lailla kesästä aina uuteen kesälomaan rakkaalla Italian rannalla, ei rinnalla kulkeva sivuajanlasku jää paljon vähäisemmäksi. Saattaa jopa olla, että selviytymisen kannalta sen merkitys on toisinaan suurempi, sillä se auttaa jaksamaan, kun rämmimme yhä synkemmäksi käyviä loppuvuoden päiviä kohti valoisampia aikoja.
Tuolla jossain, muutaman kuukauden, viikon, enää muutaman päivän takana se siintää. Jouluinen Rooma auringonsäteineen, sateineen, kostean kylmänä luihin ja ytimiin pureutuvine iltoineen. Lempeän leutoine säineen, jotka eivät koko ajan muistuta liian nopeasti muuttuvasta maailmasta. Vain se tavallisen epätalvinen Rooma lohdullisesti juuri sellaisena, kuin sen muistinkin. Tuolla, aivan kohta.
Ja yhtäkkiä, aivan liian pian, onkin jo kiire pakata laukut. Päättää, mitä otetaan, mitä jätetään. Varustautua takeilla, jotka lämmittävät, mutta joissa sietää lämpimämmänkin päivän. Kaivaa lenkkarit talvisäilöstä. Valikoida kaupasta muutamia suomalainen jouluherkku täydentämään juhlapöytää. Glögiä, piparkakkuja, saaristolaisleipää, että ei nyt ihan tyhjin käsin taas liikkeellä.
Sitten se hetki, kun koko ajatus liikkeelle lähtemisestä alkaa rasittaa, sillä kaikkea on vähän liikaa.
Kunnes koittaa se vääjäämätön päivä, kun on siedettävä kolme tuntia hikoilevia käsiä. Tapettava hampaat irvessä aikaa. Keskityttävä vimmaisesti sudokuun. Syvähengitettävä. Lääkittävä hermoja viinillä. Uskottava ja toivottava, kunnes renkaat lopulta koskettavat maata, jota ymmärrän rakastavani kuin omaani.
Terminaalissa vastassa tuttu pesuaineen tuoksu, häpeilemättömän äänekäs puhe ja tupakan savu.
Terminaalin ulkopuolella lisää tupakansavua, kuskeja nimikyltteineen. Autoja, jotka ylittävät suojatiet hieman liian lujaa, mutta myös jarruttavat ihmisen edessä kummallisen ketterästi.
Sitten enää viimeinen etappi.
Pikatiellä lisää autoja. Aivan liikaa autoja, jotka ajavat aivan liian lujaa. Ohittavat molemmin puolin, kiireisimmät pientareen kautta.
Lievää kauhua, kunnes tutut rakennukset alkavat piirtyä taivaanrantaan ja vauhti armollisesti hiljentyä.
Ja enää vuorokausi, kunnes palaudun tästä kaikesta. Vuorokausi, kunnes oikea rytmi taas löytyy.
Kutkuttavaa nälkää ja miljoonia mielitekoja, turhan täysiä vatsoja, pitkiä päiväunia, tuhansia ja taas tuhansia askelia.
Mitä syödään nyt, mitä seuraavaksi? Entä huomenna?
Mitä tänään tehtäisiin, minne mentäisiin?
Kun rytmi lopulta löytyy ja maahan laskeutuu rauha, villinä laukkaavan kaupungin taidolla, tyylillä ja hieman tuhlaillen valaistut rakennukset ja liikkeet tekevät joulutaikojaan. Samoin keskustan pienet kujat, jotka hetkeä ennen joulua ovat ihmeellisen tyyniä välipäivien ihmismyrskyä odottaessaan.
Kummallisella tavalla joulu on yhtäkkiä erityisen läsnä.
Niin kuin minäkin.