Innon ja kyynelten välimailla

Perjantaina pyyhin pölyt työpöydältä, latasin lahjaglögit laukkuun ja astuin hetkeksi ulos syys-talven horroksesta.

Ja yhtäkkiä löysin itseni joulusta.

Olin kyllä tajunnut, että jossain matkan varrella oli eletty sekin viikonloppu, kun perheen italialainen kaivoi esiin joulukoristeet, latasi dvd-soittimeen jokajouluisen kärsimysnäytelmän ja kävi minimittaisen muovikuusen kimppuun kolmemetrisen koristearsenaalein.

Jollain tasolla olin kai käsittänyt senkin, että jalat (ja ihan kaikki muukin jäsenet) alkoivat olla jo aikamoisilla maitohapoilla päättymättömästä kiipeämisestä talvipäivänseisauksen huipulle.

Ja jossain välissä olin ehkä huomannut lentoyhtiönkin laittaneen postia jokajouluisen matkan lähestymisestä.


Mutta silti. Suhteellisen roteva siivu loppusyksyä oli mennyt, todellakin, horroksessa.

Kävin tutkimaan menneitä viikkoja kameran muistikortilta. Sato oli melkein yhtä pelottava kuin Hangover -elokuvissa.

Kodinhengettärenä toimiva mieheni oli suurella vaivalla pilkkonut sen seitsemää sorttia vihanneksia risottoon.

Risottoa syödessä en päässyt pakoon kouluajan herne-maissi-paprika -muistoilta.

Ja voin kertoa, että ne eivät olleet muistoista kauneimpia.

Mies oli pitkään muistellut mummonsa lämmöllä laittamaa hieman kumimaista mannaryynitorttua.

Tein parhaani, mutta pinnasta ei tullut rapsakan karamellisoitunutta ja koostumus oli, noh, makeaa ja jämäkkää mannapuuroa.

Kumimaisuutta sen sijaan löytyi senkin edestä tämän päärynöille räätälöidyn piirakan pohjasta.

Pthyi!

Vuoden pimein aika edesauttoi mahtavien juonien punomista.

Kehitin pirullisen toimivan systeemin, jolla miehen on helpompi lukea ajatuksiani liittyen kotitöihin ja niiden jakamiseen.

Ja samalla voi sujuvasti treenata myös suomen kieltä (ja toisaalta, myös siistin suomen kielen kirjoittamista ihan käsin.).

Win win. I'm telling you..

Oli taas jokavuotisen "yritetäänpäs laittaa metsästäjän kanaa (pollo alla cacciatora)" -herätyksen vuoro.

Tänäkään vuonna ei ollut paljon kotona kerrottavaa.

Ensi vuonna ehkä taas uusi yritys.

Kreikasta tuotu hohkakivi (pomice) osoittautui olevansa enemmän kuin painonsa arvosta kultaa uuninpeltien siivoamisessa pizzanpaiston jäljiltä.

Jos jotain, niin näitä kiviä kannattaa matkoilla poimia rannoilta mukaan siivousvälineeksi. Eivätkä ne edes paina. Nehän vain kelluu.

Loppusyksyn mahtavain valopilkku oli visiitti Pjazzassa.

Tämän käynnin perusteella Helsingissä on vihdoin ravintola ja pizzapaikka, jossa erittäin mielellään tilaa (ja syö) italialaista ruokaa.

Kaikki oli vain ihan älyttömän hyvää ja paikkakin kerrassaan tunnelmallinen.

Eikä tässä vielä kaikki. Sillä ihan erikoiskunniamaininnan vaatii se, että Pjazzassa pizzan sai viimein ihan oikealla salsiccialla, listalta löytyi jotain niinkin uskomatonta kuin cicoriaa ja jälkiruoka-pannacotta oli ihan parasta. IKINÄ.

Muun muassa.

Kumpa tänne vain pääsisi aina kun mieli tekee. Joten, jotta pettymyksiltä välttyisi ja osaat arvoita etukäteen milloin pizzaa tekee mieli, kannattaa varata pöytä etukäteen.

Teksti löytyy täältä.