Varsiselleripesto - kun vihanneslokeron hiljainen yllättää

 

Kun luonto viheriöi kesän kauneimpia viikkojaan, huomasin, että myös jääkaappiin unohtunut varsiselleri oli alkanut vihertää erityisen näyttävästi. Kesän korvilla reppana oli nimittäin jäänyt hieman paitsioon, sillä pitkään haudutettavat kastikkeet, padat ja keitot, joissa selleri yhdessä luottopakkiensa sipulin ja porkkanan kanssa muodostaa vankan soffritto-makupohjan, eivät olleet hetkeen kokkia houkutelleet.

Pyhäpäivän kunniaksi kuitenkin ryhdistäydyin ja huolehdin, että kiltisti vuoroaan odottava selleri sai arvoisensa kohtelun eikä päättyisi pehmenneenä muiden viimeistään vetelevien kasvisten kanssa viimeiseen oljenkorteen, vihanneslokeronsiivousminestroneen.

Osan selleristä pilkoin siis pieniksi paloiksi pakastimeen yhdessä yhtä pieniksi pilkotun porkkanan ja sipulin kanssa soffrittokelejä odottamaan, osa pääsi loistamaan tonnikalan kaverina papusalaatissa ja lopuista surauttelin yhden pestosuosikeistani, joka antaa säpäkälle sellerille mahdollisuuden näyttää, miten väärässä olinkaan, kun vuosikausia välttelin sen turhan tungettelevaa makua.

Tällä timillä ei nimittäin ole mitään hävettävää soffritto-kolmikon rinnalla!

Varsiselleripesto (4 hengelle)

3-4 (n. 100 g) pulskaa sellerinvartta, voit lisätä myös lehtiä väriksi

2 kourallista (n. 50g) saksanpähkinöitä tai manteleita 

1 keskikokoinen valkosipulinkynsi

3/4 dl hyvänmakuista oliiviöljyä

1,5 dl (50g) raastettua parmesania

mustapippuria

Kourallinen suolaa keitinveteen

400g lyhyttä pastaa (esim. mezzemaniche, rigatoni, penne)

1. Laita pastavesi kiehumaan vähintään 3 litran kattilaan. Raasta juusto ja jätä se odottelemaan jatkoa.

2. Kaiva kaapista sauva- tai tehosekoitin. Tipauta kulhon pohjalle pähkinät ja hieman pienemmiksi paloiksi pilkottu valkosipuli.

3. Huuhtele ja kuivaa sellerinvarret ja lehdet. Vetele sitkeimmät lehtiruodit pois samalla kun pilkot varret noin 1,5 sentin paksuiksi paloiksi pähkinöiden joukkoon.

4. Kaada sekoituskulhoon öljy, mausta ripauksella pippuria ja surraa sitten ainekset pehmeäksi pestokastikkeeksi. Sekoita lopuksi nuolijalla tai lusikalla juustoraaste muiden ainesten joukkoon.

5. Kun pastavesi kiehuu, mausta vesi suolalla ja heitä pasta kiehumaan. Tarkista pastan keittoaika ja säädä ajastin muistuttamaan keittoajan päättymisestä 1 min. ennen pakkauksessa mainittua keittoaikaa.

6. Kaiva kaapista tarjoilukulho ja kaada pesto kulhon pohjalle odottamaan. Kun pastan keittoaika on ohittanut puolivälin, kaada peston joukkoon desilitran verran pastan keitinvettä vetristämään kastiketta. Huolehdi myös, että ruokapöydässä alkaa kaikki olla valmista.

7. Kun ajastin piippaa pastan kypsymisen kunniaksi, sammuta levy ja siirrä pasta pastakauhalla suoraan sekoituskulhoon. Tässä operaatiossa saa keitinvettä siirtyä pastan mukana, joten pastaa ei tarvitse ravistella matkan varrella rutikuivaksi.

8. Kun kaikki pasta on siirtynyt kulhoon, sekoita pesto pastaan kauttaaltaan ja lisää tarpeen mukaan vielä tilkka keitinvettä, jotta kastike on sopivan kermaista, mutta ei vetistä.

Ja sitten vain hopi hopi pöytään ja buon appetito!

Hillocrostata ja pieniä havaintoja roomalaisista leikkipuistoista

 

Olen hyväksynyt, että istuskelu tyhjänpanttina leikkipuistoissa on nyttemmin olennainen osa päiväohjelmaa myös Italianvierailuilla. 

Jos mukaan on tarttunutkin giornalaiolta ristisana- tai juorulehti, se on enimmäkseen vain hidaste matkalla kohti vääjäämätöntä. Istuskellessahan mieleen pulpahtaa aina lopulta joku äärettämän keskeinen kysymys, joku hoidettava asia tai kirjoittamatta jäänyt viesti, joka vaatii välittömiä toimenpiteitä. Ja niin vain löydän itseni aina lopulta puhelin kädessä.

Sen verran olen kuitenkin malttanut katsella ympärilleni, että roomalaistyypillinen leikkipuistokäytös on alkanut vuosien varrella hiljalleen hahmottua. 

Talvityyliä Viale Carlo Felicen puistossa, San Giovanni in Laterano kirkon lähitienoilla.

Itse puistojen löytäminen on tosin vaatinut hieman salapoliisityötä, tarkkoja silmiä - ja ripauksen vaistoa ja paikallistuntemusta.

Googlaamalla leikkipuistoja hakusanoilla parchi giochi tai area giochi lopputulos voi nimittäin olla mitä tahansa huvipuiston, peliautomaattien ja ei minkään välillä. Turhauttavaa, sillä ilahduttavasti yhä useammin viheralueilta löytyy kuin löytyykin kirkkaissa väreissä kylpeviä liukumäkiä, kunhan osaa edes hieman arvoida missä keskeisin asuinaluetta quartierea palveleva puisto sijaitsee.

Tyypillisimmillään roomalaisen leikkipuiston tekee kiipeilutelineenäkin toimiva liukumäki sekä sitä komppaava keinu. Näiden rinnalla laukkaa usein myös muutama vieteriratsu. Mikä tärkeintä, usein leikkipaikan läheisyydessä raikasta vettään suo kaupungin vesiposti nasone. Ja niillä päästäänkin jo pitkälle, sillä suurinta luksusta leikkipuistoissa on vapaus juosta ja päästellä menemään ilman pelkoa yliajavista autoista ja muista katujen kiitureista.

Pysähtyneen paahteinen iltapäivä San Saban leikkipuistossa.

Arkipäivisin pienten paikallisleikkijöiden seurana puistossa on tyypillisesti nonna tai nonno, joka osaavin ottein huolehtii siitä, että leikkijä selviää kolhuitta ja pysyy ravittuna ja nesteytettynä. Nonnien kasseista löytyy iltapäivisin usein pala kakkua tai hedelmä, jolla iltapäivän merenda hoituu mukavasti ulkoilmassa. 

Kaupunginosan vauraudesta riippuen leikkipuistoseurana on usein tata, tyypillisesti filippiineiltä tai Etelä-Amerikasta kotoisin oleva hoitotäti, joka jaksaa väsymättä keinuttaa sillä aikaa kun vanhemmat painavat pitkää päivää työpaikoillaan.  

Tatoilla on puistovapaata kuitenkin viikonloppuisin, kun lasten kanssa ulkoilevat omat vanhemmat, jotka seuraavat, ohjaavat ja opastavat lapsiaan väsymättä niin liikkumisen kuin sosiaalisen elämänkin saloihin ja sääntöihin.

Touhua tarkkaillessani olen ollut huomaavinani, että italialaisvanhempien rinnalla olen puistovahdin hommissa varsin rento (ja  jostain syystä taas Suomessa rasittavuuteen asti valpas), ja että erityisesti ohjastamisessa hyviin käytöstapoihin olisi tilaa ryhdistäytyä. 

Leikit antiikinaikaisen kaupunginmuurin varjossa.

Ulkoleikkeihin roomalaislapset on puettu kauniisti, kalliisti ja siististi. Viileämmillä keleillä jäykät kengät ja pulleat untuvatakit eivät taivu mukaan leikkeihin, eikä tyylikkäästi kaulaan huitaistu huivikaan näytä kiipeilyhommissa kovin käytännölliseltä. Hikoileminen ja sotkuiset leikit eivät kuulu leikkipuistoon, hiekkaleikkejä harjoitetaan vain uimarannoilla. Leikin ääriviivoja määrittelevätkin enemmän vaatteet kuin olosuhteet. Kehnommalla kelillä ei puistoon edes lähdetä suotta sotkemaan.

Suomalaislapset erottuvatkin leikkipuistojengistä nopeasti käyntännöllisten ja eri sääolosuhteita nähneiden vaatteidensa ansiosta. 

Haalari alkaa olla Rooman leikkipuistoissa jo niin eksoottinen asuste, että muutaman kokeilun jälkeen olenkin päättänyt jättää haalarit suosiolla koti-Suomeen huilaamaan ja hyväksyä vähemmän käytännöllisen tien. Jokin raja kai käytännöllisyydelläkin on oltava.

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita Villa Lazzaronin elämää nähneessä leikkipuistossa.

Paikalliset puistosankarit eivät kuitenkaan erotu pelkästään pukeutumisen perusteella.  

Siinä, missä paikalliset leikki-ikäiset kiipeävät vain vaivoin aikuisen avustuksella ylös liukumäkilinnoitukseen, päiväkodin päivittäsissä ulkoiluissa marinoituneet suomalaislapset pistävät menemään omin voimin hankalimmatkin nousut. 

Roomalaislapset jäävätkin usein haltioituneina seuraamaan villeinä kirmaavia suomalaisvarsoja, jotka selvästi kiehtovat ja herättävät kunnioittavaa huomiota ikätovereissaan.

 Väriä harmaan keskellä markkinakatu Via Sannion kupeessa.

Italialaislapset eivät kuitenkaan ole lainkaan kömpelöitä, mitä tulee sosiaalisiin taitoihin. 

Ihailtavan luontevasti ja pelotta italialaiset lapset nimittäin innostuvat tekemään aloitteita ja kysymään kiehtovia uusia tuttavuuksiaan mukaan leikkiin. Ja mikä parasta, yhtä luontevasti tarjoukseen myös aina tartutaan, vaikka yhteinen kieli olisikin alkuun hetken hukassa - kunhan joku toinen sen ensin osaa tehdä.

Ehkä puistossa olisi hyvä paikka tämänkin aikuisen opetella kääntämään katse puhelimen sijaan viereiseen penkkiin. Sen jo tiedän, että siinä istuvalla on harvemmin puhelin kädessään - ja se, jos mikä on jo oikein hyvä alku.

* * * 

Äitienpäivän kunniaksi paistoimme perinteistä hillopiirasta crostataa, jonka kasaamisen saattoi varsin kivuttomasti antaa pienempien käsiin!

Crostata di marmellata (n. 24 cm läpimittaiselle vuoalle)

4,5 dl vehnäjauhoa

1,5 dl sokeria

100 g voita

1 iso kananmuna

1/2 sitruunan kuori raastettuna tai ripaus vaniljaa

1/2 tl suolaa

n. 2,5 dl aprikoosi/kirsikka/kuningatarhilloa

1. Sekoita kulhossa nopeasti kananmuna ja sokeri. Tässä välineeksi kelpaa oikein hyvin haarukka.

2. Pilko voi hieman pienemmiksi paloiksi ja lisää se joukkoon kuivien aineiden kanssa.

3. Sekoita ainekset käsin nyppimällä niin, että saat aikaiseksi kiiltävän ja sileän taikinan, jossa voi on kadonnut muiden ainesten joukkoon. Ripottele tarvittaessa joukkoon lisää jauhoa tai vastaavasti vetristä tilkalla vettä.

4. Pyörittele taikina palloksi ja laita kelmulla peiteltynä jääkaappiin 30 min. ajaksi. 

5. Kun taikina on hetken vetäytynyt, leikkaa siitä noin 2/3 pohjaa varten. Voit kaulia pohjan jauhotetulla pöydällä hieman vuokaa leveämmäksi tai painella sen suoraan vuokaan. Huolehdi molemmissa tapauksissa, että taikina jatkuu vuoan reunoille asti.

6. Nakuttele haarukalla reikiä sinne tänne pitkin pohjaa ja levitä sitten hillo tasaisesti pohjan päälle.

7. Kauli loput taikinat jauhoitetulla pöydällä ja leikkaa taikinasta kuviointi piirakan pintaan. Tyypillisesti crostata on ristiokkokuvioitu sievillä taikinanauhoilla, mutta myös 

8. Paista crostata 175 asteisessa uunissa noin 30–40 minuuttia, kunnes taikina saa kauniin kullanruskean värin. Anna piiraan jäähtyä kaikessa rauhassa ennen tarjoilua, sillä uunilämmin hillo on kuin laavaa.

Italian symppis euroviisuedustaja Lucio Corsi laulaa "Vivere la vita è un gioco da ragazzi", elämä on lastenleikkiä. Oih, osatapa ottaa asiat edes välillä juuri niin kivan kevyesti! 

Viisun teksti löytyy täältä.

Lihaa pizzanpaistajan tapaan

Yllätyn aina siitä, miten paljon Italiassa tulee syötyä lihaa. 

Vaikka kasvis-liharuoka-akselilla liikkuminen käykin sujuvasti ilman kädenvääntöä siitä, kumpaa lajia kulloinenkin ruoka edustaa, huomaan päivien kuluessa, että liha kuuluu päivittäiseen ruokailuun  huomattavasti olennaisempana osana, kuin omassa kotikeittiössäni.  

Toisaalta, vaikka kaikkinensa olo on välillä kuin syöttöporsaalla, lihan määrä pysyy varsin maltillisena. Siitä pitää huolen se, että jokapäiväinen lihamme rantautuu supermercatosta ohuen ohuiksi leikkeiksi siivutettuna, luotto-macellaion kädenjäljestä puhumattakaan.

Ja kun eräänä päivänä kotiin palattuamme iskee jälleen vääjäämätön ikävä Italian lihapadoille, pähkäilen joka kerta saman asian kanssa: 

Miten ymmärtää oikeiden palojen päälle ilman lihamestarin tutkintoa ja italia-suomi lihanleikkuusanakirjaa? Entä miten korvata vasikka naudanlihalla, kun italialaispadoille tyypillistä vasikanlihaa ei tuosta vain löydy näiltä korkeuksilta? Ja saako lihatiskiltä pyytää lihan ohueksi siivutettuna vai miten ihmeessä loihtia lihasta juuri oikealla tavalla ohutta?

Jotta ensi kerralla en joudu aloittamaan taas alusta, tallennan täten ohuita fettinejä silmällä pitäen seuraavat muistiin:

* parhaat palat korvaamaan ohuet vasikanleikkeet naudalla ovat sisäpaisti ja paahtopaisti. Myös ulkofile soveltuu tarkoitukseen (mutta varo paistamasta näitä liian pitkään, ettei lopputulos ole kengänpohja).

* vasikanpaistia löytyy isommista kaupoista yhä helpommin, mutta varaudu siihen, että se ei ole kotimaista ja kerralla on ostettava vähintään 1kg hieman arvokkaampaa lihaa

* en ole vieläkään kehdannut kysyä lihatiskiltä leikkuuapua - olisikohan viimein aika rohkaistua?

Itse vasikkakaan ei ole italialaisessa lihakaupassa täysin yksiselitteinen asia, vaan otsikon alta löytyy erilaisia asteita mitä tulee lihan pehmeyteen. Näistä arvokkainta on vitello, eli alle 8 kk ikäisen lähinnä maidolla ruokitun juottovasikan liha, jonka tuotanto Suomessa on kielletty. Vitellone sen sijaan on 12-18 kk ikäisen poikavasikan lihaa ja scottona taas on 16-20 kk ikäisen hiehon lihaa. 

Manzo on meille suomalaisille tuttua nautaa, josta syntyi tällä kertaa yksi köyhän keittiön pääruokaklassikoista, joka sai alkunsa, kun napolilaiset pizzanpaistajat kypsensivät marinara-kastikkeen jämissä keittiöstä jäljelle jääneet lihanriekaleet.

Carne alla pizzaiola (4 hengelle)

400g naudan sisäpaistia

1 prk tomaattimurskaa

1 iso valkosipulinkynsi

oliiviöljyä (n. 2rkl)

1 tl suolaa

rohkealla kädellä oreganoa

1. Kaiva kaapista mahdollisimman iso paistinpannu. Lisää pannulle öljy, ohueksi siivutettu valkosipuli ja tomaattimurska. Huuhtele tomaattimurskapurkki vajaalla desilitralla vettä, ja kaada vesi mukaan pannulle. Lopuksi lisää suola ja oregano, sekoita ja anna pulppuilla rauhassa lempeällä keskilämmöllä 15 min. (jos lihan kanssa askarrellessa menee pitempään, sammuta levy välillä, ettei kastike kuivu liikaa kasaan).

Varustaudu nostamalla paistinpannun läheisyyteen tässä kohtaa myös tarjoiluvati.

2. Valmistele liha. Leikkaa se noin 0,5 cm paksuisiksi siivuiksi ja nuiji siivut sileällä lihanuijalla tasaisen ohuiksi. Mitä ohuemmaksi jaksat lihat nuijia, sen parempi. 

Koita kestää. Tämä on reseptin tylsin ja epäkiitollisin vaihe.

3. Kun lihat on nuijittu, on aika palauttaa tomaattikastike pulputtamaan kepeästi keskilämmöllä. Asettele lihasiivut kypsymään kuuman kastikkeen päälle rinta rinnan (ei huolta, jos kaikki eivät mahdu kerralla). Jos paistinpannussasi on kansi, peitä koko komeus sillä n. 2 min. kypsennyksen ajaksi.

4. Kun myös päälipuoli on alkanut saada kypsää väriä, käännä lihat. Anna kypsyä muutama minuutti myös toiselta puoleelta ja nosta sitten lihat tarjoiluvadille. Suolaa tarpeen tullen kevyesti ja peitä alumiinifoliolla.

Toista, kunnes kaikki lihat ovat käyneet pannulla.

HUOM! Lisää pannulle n. 1/4 dl vettä aina kun kastike alkaa käydä turhan tiiviiksi (n. 2-3 kertaa kypsennyksen aikana).

5. Notkista pannulle jäljelle jäänyt tomaattikastike vielä tarpeen tullen tilkalla vettä ja kaada sitten tarjoiluvadille lihojen päälle. Ripottele pintaan oreganoa.

Syö hyvän vaalean leivän ja vaikkapa oliiviöljyllä, suolalla ja sitruunalla maustettujen vihreiden papujen kanssa.

Ps. Älä missään nimessä unohda tehdä scarpettaa eli pyyhkiä lautanen puhtaaksi tomaattikastikkeesta leivällä!

Euroviisuissa San Marinoa tänä vuonna edustavan Gabry Ponten "Tutta L'Italia" sai mahtavan nosteen Sanremon välisoittojen melodiana - ja joidenkin mukaan koko laulukisan todellisena voittajana. Sanat löytyvät täältä.

Kevättä Roomassa

Joka kerta käärin hihat hyvissä ajoin ennen lähtöä. 

Rustailen listoja, jotta tiedän mitä teen. Kuvittelen suuria. Ajattelen, että tällä kertaa valmista tulee reilusti ennen h-hetkeä. Olenhan niin kovin ajoissa liikkeellä. 

Seuraan säätiedotuksia, tuulten suuntia ja voimakkuuksia. Yritän ymmärtää, onko perillä enemmän viileä vai lämmin - vai kenties jotain siltä väliltä? Onko sääkarttaa varjostava sade hentoa ja ajoittaista vai pysyvää ja läpitunkevaa? Vertailen ja arvioin, kiitän ja sadattelen, kuinka onnekkaita tai epäonnekkaita olemme tämänkertaisessa maisemanvaihtokaupassa. 

Säätiloja tarkasteltuani kirjaan ylös mitä vaatteita pakataan, mitä muuta kuin vaatteita pakataan, missä vaatteissa matkustetaan, missä kuteissa taas - kengistä puhumattakaan - saatetaan käydä vähän hienommalla aterialla (ei lopulta koskaan missään, mutta aina on kuitenkin varauduttava). 

Kirjaan ajatuksella ylös myös sen, mitä pientä pureskellaan koneessa ja koneeseen pääsyä odoteltaessa, mitä jauhetaan, jotta ilmanpaine korvissa helpottuu tai jopa unohtuu. Mitä suolaista, mitä makeaa - ja millä hampaita makean haitoilta suojataan.

Lisäksi puntaroin, mitä tekemistä tarvitaan koneessa, saati perille päästyä. Mitä luetaan, millä kirjoitetaan, mihin piirretään, mitä pelaillaan.

Puhumattakaan kodista. Mitä kaikkea kodissa onkaan saatava kohdalleen, jotta sinne voi pian taas palata.

Muutamaa päivää ennen lähtöä huomaan, että olen tehnyt hartiavoimin ajatustöitä väistelläkseni väistämätöntä.

Kaikki pakkausvoimat ovat valuneet muistilistoihin. Suuntia on monia, matkalaukkuja vähemmän, koti kaaoksessa ja aika valunut tyhjiin. 

Kiireessä yritän parsia ja kursia kasaan juuri niitä vaatteita, joita kipeimmin mukaan kaipaisin.

Perille päästyä hikoilen talvitakissa, sillä se on ainoa ehjä takki, joka mahtuu päälle. Ja kun aurinko väistyy pilvien taa, kastun ja hikoilen talvitakissa, sillä sateenvarjo unohtui listalta. 

Sillä tottahan perheemme matkassa on mukana Fantozzi-elokuvista tuttu pilvi. Sitäkään en enää muistanut.

Mutta lopulta millään ei ole sittenkään niin suurta väliä. 

Kun mieli viimein malttaa ja päästää irti listoista, vääristä valinnoista ja muista kiusankappaleista, muistan miksi tähän kaikkeen lopulta aina taipuu.

Muistan miten paljon rakastan sisäpihan palmua, joka vie aamupalapöydässä voiton televisiosta. Miten kotoisilta kuulostavat makuuhuoneen ikkunasta aamuvarhan kuuluvat roska-auton ja ambulanssien äänet. Miten yllättäen kauneus hivelee arkisia hetkiä ja tekee maailmasta helpomman pitää - tästä ryppyotsasesta listojenrustaajasta puhumattakaan.

Rugantino-musikaalista roomalaislaulujen aateliseksi kivunneen serenadin Roma Nun Fà La Stupida Stasera sanat löytyvät täältä. 

Parsakaalipasta - perheen parasta aikaa

Piskuinen suomalaisitalialainen yksikkömme tavallisessa automarkettien isännöimässä pikkukaupungissa on enimmäkseen kuin mikä tahansa suomalaisperhe. Käymme ostoksilla supermarketeissa, välillä heittäydymme höveleiksi niiden kylkeen kaivautuneissa buffet-ravintoloissa ja perjantai-iltaisin rentoudumme mussuttamalla television edessä. 

Ajankuluksi käymme ihmettelemässä kaupunkiin avattua Normalin liikettä ja ostamme legginsejä Lindexiltä, jos Citymarketista ei löydy sopivia. Tutkimme ruokatarjouksia sovelluksista, vaihdamme auton renkaat aina joko liian aikaisin tai pikkaisen liian myöhään ja viikonloppuisin yritämme taipua ulos hyvän sään aikana. 

Yleisesti ottaen emme herätä huomattavaa huomiota tai pahennusta. Ainakaan silloin, jos osaamme pitää suun volyyminappulat riittävän hiljaisella.

Mutta on jotain, missä emme ole vieläkään taipuneet maan tapoihin. Hyvinä hetkinä saatan ajatella, että olemme sopivasti boheemeja, huonompina häpeilen Operaatio Elämän päähunsvottina. Onneksi, onneksi voin osoittaa omalaatuisten tapojemme keskeltä syyttävän sormen kohti eteläistä Eurooppaa.

Päivämme käynnistyvät nimittäin puuron sijaan hilloleivällä, lounasta syömme parhaaseen päiväuniaikaan, iltapäivällä ravitsemme itseämme mieluiten makealla; kuivakakulla tai pullalla ja iltaruoka - jessus sentään - sen aika ei koita ikinä. Ei ainakaan sille, joka italialaisiin tapoihin tottumattomana odottelee pöytäänpääsyä kello 17 aikoihin.

Mutta kun kello lähestyy 19.30 alkaa keittiössä tulla valmista. Varsinkin, jos työn alla on jotain niin helppoa, että sen valmistaminen sujuu käden käänteessä myös vähän jo väsähtäneeltäkin kokilta.

Ja ah, samalla iskulla pois pelistä on hoidettu myös iltapala! Se lohduttaa, kun latoo nukkuma-aikaan lautasia pesukoneeseen.

Pasta e broccoli - Parsakaalipasta (4 hengelle)

400 g lyhyttä pastaa

kourallinen karkeaa suolaa keitinveteen

1 pakkaus (n. 300 g) parsakaalia (myös pakastettu käy)

2-3 valkosipulinkynttä

reteästi oliiviöljyä (eli niin, että pannun pohja peittyy)

2-3 sardellifilettä tai ripaus suolaa

Parmesan-juustoa ja/tai peperoncinoa tai muuta kuivattua chiliä

1. Huuhtele ja pilko parsakaalin nuput pieniksi kimpuiksi. Pilko pieniksi paloiksi myös varsi ja terhakkaat lehdet. Jos kantaa lähinnä olevassa osassa on puutunutta kuorta, kuori se pois ennen pilkkomista.

2. Jos kokkaat neljälle, laita vesi kiehumaan 5 litran kattilaan. Älä kuitenkaan täytä kattilaa piripintaan, vaan jätä n. 1/4-kattilan verran kiehuma- ja pastavaraa. Heitä pilkotut parsat ja suola saman tien kattilan kylmään veteen.

3. Ota isokokoinen paistinpannu ja lisää öljy sekä siivutetut valkosipulinkynnet. Kuullota sipuleita matalalla lämmöllä samaan aikaan kun vesi kuumenee kattilassa. Pidä huolta, ettei pannun lämpö nouse liian korkeaksi ja valkosipuli kärtsää ja kitkeröidy. Kun valkosipuli on saanut kultaista väriä pintaan, voit sammuttaa levyn.

HUOM! Jos kotoasi löytyy sardelleja, lisää ne sulamaan öljyssä valkosipulin kanssa. Mutta ei huolta, ilmankin pärjää!

4. Kun pastakattilan vesi alkaa kiehua, lisää parsakaalin kaveriksi kattilaan myös pasta. Jos pastan keittoaika on alle 10 minuuttia, annan parsan kiehua muutama minuutti ennen pastan lisäämistä.

Pastan lisättyäsi säädä keittoajan ajastin yhden minuutin verran lyhyemmäksi kuin mikä on pastan keittoaikasuositus.

5. Varustaudu reikäkauhalla tai jos se puuttuu, ota juomalasillinen keitinvettä talteen ennen kuin siivilöit pastan ja parsan. Tarkista myös, että lautaset ja muut syömävälineet ovat pöydässä!

6. Kun ajastin alkaa soida pastan kypsymisen kunniaksi, siirrä paistinpannu valkosipuleineen samalle levylle, missä pasta juuri kiehui. Älä sammuta levyä, vaan ala lapata reikäkauhalla pastaa ja parsakaalia pannulle. Keitinvettä saa ja pitää tulla mukaan! 

Kun kaikki pasta on pannulla, sekoita öljy, pasta ja parsakaali ja painele pehmentyneitä parsakaaleja niin, että ne muuttuvat osittain pastan kastikkeeksi. Lisää tarpeen tullen keitinvettä, jotta parsasta muodostuu pastaa joka puolelta syleilevä sose, “cremina”.

7. Kun ainekset pannulla ovat suloisesti sekoittuneet toisiinsa, sammuta levy ja siirrä pannu pöytään tai annostele suoraan lautasille.

Lisää maun mukaan peperoncinoa ja / tai parmesaania tai syö sellaisenaan. Buon appetito!

´O surdato ´nnammurato, Il soldato innamorato (Rakastunut sotilas napolinmurteella) on eritysesti napolilaisten juhlien klassikko, jolla suomalaisraittien korviahuumaavaa hiljaisuutta voi tarvittaessa somasti rikkoa. Teksti löytyy täältä. 

Paluu rikospaikalle

Elettiin kesää 2015 ja mielessä poltteli huomiotta jäänyt blogi. 

Kävin kirjaamassa ylös otsikon ja tallettamassa muutaman kuvan, joita täydentäisin tekstillä heti sopivan paikan tultua.

Ja nyt, lähes 10 vuotta myöhemmin, kahta tärkeää uutta ihmiselämää rikkaampana ja määrättömältä tuntuvaa määrää muutoksia, mullistuksia ja menetyksiäkin vauraampana katselen näitä unohtuneita kuvia siltä samalta rannalta, joka taas kesällä kutsuu elämään hetken Italiaa.

Sillä, vaikka vuosien aikana paljon on muuttunut, yksi asia pysyy. Mieli halajaa ja kaipaa säännöllisesti niitä hetkiä, kun Italia on tässä ja nyt, vaikka elämä lipuukin eteenpäin täällä Euroopan toisella laidalla.

Onkin tullut aika kirjailla kepein kynin muistiinpanoja siitä maasta, ruoasta ja niistä sävelmistä, jotka hellivät sielua erityisellä tavalla - ja jakaa merkintöjä myös kohtalotovereille, joiden sisimmässä kurnii sama ajoittainen tarve nautiskella pieniä palasia Italiaa.

Tervetuloa ja bentornati, kohtalotoverit,

Taina

Virran mukana ajelehtinut meduusa yhdistää aurinkotuolien valtiaat.

Kesällä 2015 huomio kiinnittyi erityisesti italialaisten lapsiperheiden edesottamuksiin. 

Kesäpäivän kaunein hetki.

Riccardo Del Turcon Luglio johdattakoon kohti uusia, kepeitä blogiseikkailuja ja merentuoksuista heinäkuuta! Sanat löytyvät täältä.