Ne pienet erot

Eräänä alkukevään päivänä kävelimme lumen narskuessa jäitä pitkin kohti Katajanokan ihastuttavaa italialaiskahvilaa Signora Deliziaa.

Se oli yksi niitä hetkiä, kun talvi alkoi tuntua hieman liian pitkältä ihmisen kestää ja kesän tuleminen turhauttavan kaukaiselta haaveelta.

Ja niitä ajankohtia, kun käyn aina hieman huolehtimaan siitä, miten kunnialla näille korkeuksille roudaamani italialainen saa selätettyä jälleen yhden talven. Vai saako?

Siinä meren jäällä narskuvaa lunta kuunnellessani ja siitä kamalan viisaana pakkastasoa analysoidessani, pysähtyi italialainen yllättäen sijoilleen. Ja lausui ne pelottavat sanat - "sai che mi manca davvero dell'Italia?" (tiedätkö mitä todenteolla Italiasta kaipaan?)

No niin, ajattelin. Olisikohan nyt viimeisen tilinteon aika, ja Suomen miinukset ajaisivat niiden plussien ohi.

Mutta ei. Siinä lumennarskuntaa kuunnellessaan italialaiselle oli tullut yllättäen vain kova ikävä omia tuttuja juttujaan; meren ääntä ja tuoksua.

Ja kas, minä kesälomani järvien rannoilla viettänyt sisämaalainen en ollut ikinä ajatellutkaan, että meri toden totta on Italiassa harvoin äänetön. Ja että lumen ja jään alle hautautunut pohjoinen meremme on luonteeltaan niin toinen, kuin se meri, jonka rannoilla rakkaani oli kasvanut.

Ja taas tajunta räjähti yhden neuronin verran.

Näillä pienillä tavoilla tajunta on räjähdellyt matkan varrella useasti. Pikakelauksella katsastettuna mieleeni tulivat muun muassa seuraavat (näitähän nimittäin riittää!) Italia-akselilla karttuneet opit:

* ruoan jälkeen ei saa mennä ainakaan tuntiin uimaan, muuten vatsa kramppaa ja pahimmassa tapauksessa seuraa kuolema (tämä on ihan ikisuosikki!)

* samaa sarjaa jatkaa tämä: appelsiini tekee hyvää aamulla, mutta pahaa jälkeä (taas jonkun sortin blokki eli kramppi) illalla

* jonoja ei pahemmin tunneta - ne muodostetaan katsekontaktein, päännyökkäyksin tai viimekädessä vääryyden uhatessa asiasta älähtämällä

* jos asiat toimivat huonosti, siitä napistaan saman tien (saatetaan siitä toisinaan näyttävästi tuhahdellakin)

* italialaisia vessoja ruuhkauttavat "lasten käsienpesualtaat" ovat oikeasti bideitä, joka selvensi osaltaan myös suomivessoihin asennettujen pikkusuihkujen syvintä olemusta

* jos joku puhuu minulle bussissa, niin 99% varmuudella kysymyksessä on lause "Scendere?" (jäätkö pois kyydistä?). Italialaiset eivät välttämättä väistele, ellei sitä erikseen näin pyydetä. Ja muuten busseissa tai muissa julkisissa liikennevälineissä ei kanssamatkustajille iloisesti rupatella. Ellei ole vähän hullu.

* Italialaiset eivät väistele myöskään kaduilla. Harvoin kadun keskelle pysähtynyt joukko - tai vaikkapa vastaan kävelevät kaverukset - antavat tietä ohikulkijoille. Olen testannut - ja luovuttanut viime hetkellä häviäjänä. Prkle.

* päinvastoin kuin Suomessa, Italiassa on tavallista, että oman talon asukkaita tervehditään, mutta kaupan kassalla taas ei. Eikä siitä edes pidä pahastua.

Ja kirsikkana tämän pienen kulttuurikakun päällä:

* Italiassa mansikat syödään sokerilla ja sitruunalla maustettuina. ..Tämä viimeistään puhuu sen puolesta, että Suomessa on maailman parhaat mansikat - ihan sellaisenaan!

Nämä maustamattomat ulkomaanmansikat syötiin sitruunalla (kuori&mehu),
sokerilla ja mintulla maustetulla mascarponella.

Vaikka olemme Euroopan eri laidoilla kasvaneetkin, olen jostain syystä jo pienestä tytöstä saakka laulellut tätä laulua, ihan suomeksi tosin.

Jossain ajatusten pohjalla eteläinen meri pauhasi jo silloin..

Teksti löytyy täältä.

Roomanherkkua voikukkapellosta

Ah!

Taas on koittanut se aika vuodesta, kun olen liikutukseen asti suomalainen.

Mutta mitä muuta tuon aseistariisuvan vihreän edessä muutakaan voi?

Varsinkin jos pääsee minkään vähääkään luontoa muistuttavan paikan tuntumaan, jossa jokainen kärpäsenpörinä, lehden havina ja polulla leikkivä auringonsäde muistuttaa siitä kuka olen ja mistä tulen.

Nimittäin metsästä. Kukkivilta niityiltä. Sammaleisilta kallioilta. Neulasin peitellyiltä poluilta. Liplattavan veden ääreltä.

Kesällä kotini on toden totta täällä.

Myös siksi, että kesällä Suomessakin voi olla vähän italialainen, vaikkapa silloin, kun käyn suoraan niityltä poimimassa herkkua, jota muuten saa vain Italiasta (ja jonka herkullisenkitkerän maun perään haikailin jo talvella).

Kas tässä - suomalaisten oma cicoria, eli voikukanlehti!

Pannulla hyppyytetyt voikukanlehdet ("Cicoria" ripassata in padella)
* tämä contornona tarjoiltu lisuke on erityisesti roomalaisten mieleen. Cicoriaa tarjoillaan tavallisesti joko all'agro, jolloin se ryöpätään muutamaan otteeseen ja maustetaan sitten öljyllä, suolalla ja sitruunalla tai sitten ripassata in padella, eli näin paistinpannulla viimeisteltynä.

n. 100g voikukanlehtiä per syöjä
valkosipulia
peperoncinoa (italialainen pienikokoinen punainen chili)
suolaa
oliiviöljyä

Villivihannestenpoimijana olen vielä ihan vaippaiässä, mutta jaan kuitenkin sen mitä olen tähän mennessä oppinut voikukanlehtien poimimisesta.

Tämä varmaan on selvää sanomattakin, mutta lehdet kannattaa poimia mahdollisimman puhtaalta paikalta (ei teiden varsilta, kaatopaikkojen lähistöltä tai koirapuistoista).

Jotta keruuretkeltä saa mukaansa muutakin kuin pyhää henkeä, kannattaa suunnata hieman isommalle apajalle, sillä ihan kaikkia voikukanlehtiä ei pellolta mukaan kelpuuteta. Keräämiseen kannattaa siksi myös varata aikaa, sillä pussukka ei ihan hetkessä täyty, vaikka niin voisi luulakin (tai ainakin toivoa).

Parhaimmillaan lehdet ovat heti aamukasteenraikkaana tai illan viiletessä. Näinä ajankohtina ainakin itse  löydän terhakkaimmat yksilöt.

Mukaan kannattaa poimia mahdollisimman nuoret ja pyöreäpäiset lehdet. Mitä enemmän lehdessä on sahalaitaa ja ikää, sitä kitkerämpi se on (en ole kyllä kokeillut, mutta näin olen tullut opastetuksi). Myös lehtiruoti on itse lehteä kitkerämpi, joten varsia kannattaa hieman lyhentää.

Tässä olisi kivannäköisiä lehtiä.

Samoin tässä.

1. Huuhtele voikukanlehdet huolellisesti. Jos kitkeryys jännittää, katkaise lehtien jalat mahdollisimman lyhyiksi.

2. Vaikka voikukanlehtiä syödään sellaisenaan salaatissakin, ryöppään lehdet tavallisesti myös ennen kuin laitan ne pannulle. Näin ne myös hieman pehmenee. Eli keitä lehdet kahteen otteeseen muutaman minuutin ajan runsaassa (suolatussa) vedessä. Puristele keittokertojen välissä lehdistä (kitkerät) nesteet pois. Lehtien massa pienenee tässä vaiheessa lähes yhtä voimakkaasti kuin pinaatteja kypsentäessä.

3. Laita valkosipulinkynnet sekä murskattu peperoncino kuullottumaan pannulla oliiviöljyssä.

4. Kun valkosipulit ovat saaneet kylkiinsä kultaista väriä, lisää pannulle voikukanlehdet, hyppyytä ne kauttaaltaan öljyssä ja lisää suolaa makusi mukaan.

Ja sitten syömään!

Friteeratut kesäkurpitsankukat

Pieni esiloma Roomassa on saatu kunnialla päätökseensä, ja kotiinpaluu osui juuri parahiksi ennen kuin jalkapallohulluus ottaa Rooman valtaansa. Taistellaanhan (tai todennäköisimmin tapellaan) Rooman jalkapallostadionilla tänään pienellä kauhulla odotettu derby, eli jalkapallo-ottelu, jossa kaupungin kaksi joukkuetta - Roma & Lazio - ottavat mittaa toisistaan.

Ja siitä touhusta on hyväntuulisuus, tyyli ja eleganssi kaukana, varsinkin kentän laidoilla ja stadionin ulkopuolella. Ja tämä siitäkin huolimatta, että illan otteluun roudataan Etelä-Koreasta laulaja PSY, jonka joku viisas on unelmissaan nähnyt yhdistävän jalkapallonystävät ystävällishenkiseen tanssiin. Hah, sallikaa minun nauraa!

Illemmalla joka tapauksessa selviää minkälaista jälkeä jalkapallofanit saavat tällä kertaa aikaiseksi. Yleensä jalkapallohenki ei ole kaupunkia ainakaan kaunistanut.

Muilta osin ottelun tulos ei minua kovasti edes kiinnosta. Hädin tuskin tiedän edes miksi joukkueet tänään kohtaavat (mutta tarkastin asian - kuulemma kyseessä on erittäin tärkeä ottelu Coppa Italiasta, jonka voittaja pääsee kisaamaan myös Euroopan liigatasolla ensi kaudella. Tai jotain.). Mutta tiedän, että aika monelle roomalaiselle tänään on iso päivä. Niin täällä meidänkin Helsingin etästudiossa.

Roomalaishenkiseksi palanpainikkeeksi illan matsia varten sopivat mainiosti oluella alashuuhdellut friteeratut kesäkurpitsankukat, jotka olivat tämänkertaisten Roomantuliaisten kärkipäässä. Jos ei näillä mieli parane, niin ei sitten millään!

(Ja ihan sivuhuomautuksena; Oi, ollapa oma kasvimaa, ja siellä kokoelma näitä herkullisia kukkasia!!)

Roomalaisittain friteeratut kesäkurpitsankukat (10 kpl)
(italiaksi näitä kutsutaan muuten jostain syystä nimellä Fiori di zucca, eli kurpitsan kukat)


Pastella eli friteeraustaikina
3 dl kivennäisvettä (kuplavettä)
1/3 hiivaa
4 dl vehnäjauhoa
1 dl olutta (+ n. 1 rkl ennen friteerausta)
ripaus suolaa
(ripaus hyvin pieneksi jauhettua mustapippuria)

10 (-15) kesäkurpitsankukkaa
1 l esim. auringonkukkaöljyä, maapähkinäöljyä (tätä roudasin taannoin Tallinnasta) friteeraaukseen

1 mozzarella (125g) - HUOM! nämä kannattaa leikata kuivumaan vaikka jääkaapissa jo hyvissä ajoin!
5 sardellifilettä

PALJON TALOUSPAPERIA ja friteerauskaveri ovat suotava lisä!

Tutustukaamme hetken näihin ihaniin kukkasiin, jotka soveltuvat kerrassaan mainiosti ruoanlaittoon. Kesäkurpitsassa on nimittäin sekä poika- että tyttökukkia. Pojat ovat tietysti niitä nätimpiä ja tytöt vähän vaatimattomampia. Poikapuoliset kukat ovat myös niitä perinteisempiä friteerattavia.

Nämä ovat niitä poikia.

Ja nämä herkullisiin pikku kesäkurpitsaisiin kiinnittyneet kukat ovat tyttöjä.

Ennen ruoanlaittoon ryhtymistä kukkaset on huuhdeltava ja kuivattava hyvin, ja kukan sisältä napsaistaan pois emi.

Emi.
Vai oliko se sittenkin hede..?

Myös pienet kukkaa ympäröivät lehdet napsaistaan pois ja varsi lyhennetään noin sentin mittaiseksi.

Naps naps. Nämä pienet vihreät lähtee pois.

Ja sitten kukat ovat valmiita, ja käymme pastellan kimppuun.

Pastella eli friteeraustaikina 
1. Lämmitä kuplavesi kädenlämpöiseksi ja sekoita joukkoon hiiva. Lisää joukkoon sitten loput ainekset ja sekoita tasaiseksi. Suolaa tulee tässä vaiheessa minimaalisen vähän, jottei friteeraustaikina lötkisty.

2. Anna taikinan tekeytyä jääkaapissa 30 min. ajan.

3. Lisää tukevoituneeseen taikinaan n. 1 ruokalusikallinen olutta ennen kuin alat friteerata, jos taikina on käynyt turhan pullavaksi.

Friteeraus
1. Leikkaa mozzarellat pikkurillin kokoisiksi (ja n. 2 cm korkeiksi) paloiksi ja laita ne kuivumaan talouspaperille, tai anna niiden olla jääkaapissa yön yli ilman suojakelmua. Talouspaperit kannattaa kuivatteluhommassa aika ajoin vaihtaa. Mitä kuivempi mozzarella, sen parempi friteerauksen kannalta.

2. Leikkaa sardellifileet puoliksi. Jokaisen kukan sisään tulee puolikas file.

3. Täytä kesäkurpitsan kukat yhdellä mozzarellapalalla ja puolikkaalla sardellifileellä. Pyöräytä kukan pääty supulle.

3. Valmista useampi talouspaperilla vuorattu tarjoilulautanen valmiita frittejä varten. Päällekkäinaseteltuina frittitaikinaan käärityt herkut helposti pehmenee.

4. Kun kaikki kukat on täytetty, laita öljy kuumenemaan. Öljyn pitää olla niin kuumaa, että taikina alkaa välittömästi poreilla. Testaa pienellä määrällä taikinaa ennen kuin alat tositoimiin. Näin mozzarellat jäävät nalkkiin taikinakuoren sisään eivätkä kukat aukea paistaessa. Paistamiseen kannattaa varata myös roiskesuoja, sillä pienikin määrä nestettä saa rasvan vähän turhankin villiksi.

5. Pyöräytä kukat kauttaaltaan taikinassa, ota ote kukan suusta ja liu'uta kukat kanta edellä kuumaan öljyyn. Kolme kukkaa keittimessä on aika sopiva määrä kerrallaan. Ja tässä kohtaa on hyvä olla kaveri hoitamassa friteeraus, sillä kukanpyörittelijän sormet ovat sen verran taikinassa..

6. Poista kukat öljystä, kun pinta on saanut kauttaaltaan kullanruskean värin. Peittele talouspaperilla ja lisää suolaa ennen tarjoilua suoraan friteille.

Taikinaa jää todenäköisesti hieman yli. Erinomaisesti jämätaikinat saa käytettyä esimerkiksi salvienlehtien friteerauksessa - tai ihan sellaisenaan, herkullisina friteerattuina taikinapalloina.

Buon appetito!

Make food, not war - vai mitä jalkapallokansa?

Pietarinkirkosta palautumiseen

Pietarinkirkon edustalla vellovat ihmismassat, turistibussit sekä yleinen markkinahumu huusivat vastapainokseen pientä happihyppyä rauhallisessa poukamassa.

Onneksi sellainen löytyi lähempää, kuin olisi arvannutkaan.

Pietarinkirkolta takaisin kohti kaupunkia kulkeva rauhallinen sivukatu Borgo S. Spirito (alkaa kirkon oikealta puolelta Castel Sant'Angelon suuntaan katsoessa) nimittäin kätki suojiinsa juuri sellaisen vihreän keitaan, jossa oli hyvä nojata hetki taaksepäin ja nauttia hiljaisuudesta.

Viilentävistä juomista puhumattakaan.

Ja totta puhuakseni, kyllä poukamasta kuin poukamasta löytyvä siisti ja jonotusvapaa wc:kin on aina aikamoista luksusta!

Hotel Columbuksen ravintolan La Verandan ruokasali on jo itsessään näkemisen arvoinen, mutta kesäisenä iltapäivänä sielu lepäsi parhaiten ravintolan rauhallisella terassilla.

Valmistujaiset

Olen ihmeellisellä tavalla onnistunut jättämään tähän asti väliin kaikki - niin omat kuin muidenkin - valmistujaiset. Sain kuitenkin viimein paikattua moisen aukon sivistyksessäni, sillä eilen pääsin juhlistamaan erästä opintiensä päähän tullutta nuorta miestä.

Tosin tälläkin kertaa läheltä piti, että jotain olisi näistäkin bileistä saattanut mennä ohi (suun). Sen verran   sitkeästi myrskyävä sää yritti loppuun asti asettaa erinäisiä kapuloita juhlaväen rattaisiin.

Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Tulin, näin, voitin - ja ennen kaikkea, SÖIN! 

Ai niin. Ja itse juhlan sankari sai kun saikin kunnialla opintiensä päätökseen, vaikka täkäläisiin valmistujaisiin liittyikin pieni jännitysmomentti arvosteluraadin edessä.

Mammat aloittivat kyynelehtimisen jo yliopiston parkkipaikalta. Ja kun hanat oli kerran avattu, niitä ei ihan tuosta vaan suljettukaan..

Opintie yliopistossa päättyy noin 10 minuutin mittaiseen lopputyön esitykseen epäproosallisessa luokkahuoneessa kokelaan ystävien, sukulaisten sekä neljän jäsenen arvosteluraadin valvovien silmien alla. 

Nyttemmin mittavan valmistujaisotantani perusteella arvosteluraadin pääasiallisena mielenkiinnon kohteena näyttivät tosin olevan omat puhelimet, vieruskaverin puhelimestaan esittelemät hauskuudet tai erinäiset pöydälle eksyneet lippulappuset.

Toisaalta, sitä suurempi oli tyydytys, kun kokelas sai kun saikin raadin lopulta kiinnostumaan aiheestaan jopa siinä määrin, että lyhyen mietintätauon päätteeksi esityksestä myönnettiin täydet pisteet.

Interesting.. Samoin kuin se, että kaikki valmistujat juhlistivat tapahtumaa tiukasti omassa perhe/ystäväpiirissään. Näissä juhlissa ei edes yhtä Suvivirttä yhdessä veisattu..

Virallisen osuuden päätyttyä tutkinnon suorittajille kaivettiin pussukoista päähän laakeriseppeleet ja kuohuviinit poksauteltiin auki juhlan kunniaksi. 

Sitten koittikin aika vetäytyä hetkeksi levolle ennen illallista.

Rajun ukonilman saattelemana tämä juhlaväki kokoontui illansuussa Castel Gandolfoon Quintessa ravintolaan jatkamaan siitä mihin päivällä jäätiin. Vähänkään mukavammalla säällä jossain sademassan tuolla puolen olisi siintänyt järvi, joka kannattaa käydä katsastamassa, jos Roomassa joskus hieman pitempään viipyy.

Kuten Italiassa on tapana, juhla kuin juhla kietoutuu aterian ympärille. Niin valmistujaisissakin, joissa menuun kuuluivat antipastit, kaksi primoa (niinpä niin..pasta&riisi), secondo, contorno sekä jälkiruoka.

Ja niin paljon kuin syömisestä tykkäänkin, joudun nyt myöntämään, että toisen primon kohdalla oli akuutein nälkä jo hyvinkin voimakkaasti tyydytetty. Mikä harmi!

Kolmen tunnin aterioinnin päätteeksi vieraille annettiin amerikkalaistyyliseen valmistujaishattuun pakatut bombonierat muistoksi.

Ja matkalla takaisin Roomaan väsymätön sade piti raukean juhlaväen valppaana.

Hetkiä puistossa

Keväisen viheriöivien puistojen suojaan on roomalaisten hyvä vetäytyä.

San Policarpo -kirkon takana aukeva puisto oli kerran myös oma "kotipuistoni", jonka poluilla yritin aloitella juoksuharrastusta. Minäkin.

 ..Sitten tuli ihan oikea kesä ja "afa" (kostean kuuma sää), jolloin paras - ja ainoa - paikka puistossa oli nurmella puiden varjossa..

Mutta tänä viikonloppuna runsaiden sateiden hoivaama puisto oli parhaimmillaan. 

Vihreä keidas, jonka helmassa nauttivat niin vanhemmat..

..kuin nuoremmatkin roomalaiset.

 Pienen kävelyretken varrella juhlittiin kaikkiaan kolmea syntymäpäivää.

Ja rakkautta.

Sitä oli ilmassa ihan kaikkialla.

Lounastunnelmia

Kun kauneudenhimoinen matkamies oli saanut ihailla kyllikseen Rooman silhuettia Gianicolo -kukkulan näköalapaikalta, koitti luonnollisesti vuoro tyydyttää alituinen ruoan himo.

Onneksi tunnelmallista tankkaushetkeä varten ei tarvinnut laskeutua portaita alas Trastevereen, vaan Gianicolon kainalossa sijaitsevasta Monteverde Vecchiosta löytyi juuri sopiva poukama sisäruokailua välttelevän herkkusuun iloksi. 

Ravintola Scarponen viiniköynnösten alla suuhun katosi alkupalabuffetista kasailtu lautanen (9€/hlö/lautasellinen), joka huuhdottiin alas talon valkoviinillä (7€/pullo). 

Reilun alkupalan jälkeen masu oli yllättäen jo niin täynnä, että jatkoksi riittivät contornoiksi (lisukkeiksi) tarkoitetut grillattu radicchio sekä öljyssä hyppyytetyt broccoletit (parsakaalin villimpi sisar). 

Palanpainikkeeksi hörpätty kahvi virkisti juuri sopivasti, jotta pieneen nirvanaan vaipunut lounastaja jaksoi taas kammeta repun selkänsä ja jatkaa seikkailujaan ikuisessa kaupungissa.