Roomanherkkua voikukkapellosta

Ah!

Taas on koittanut se aika vuodesta, kun olen liikutukseen asti suomalainen.

Mutta mitä muuta tuon aseistariisuvan vihreän edessä muutakaan voi?

Varsinkin jos pääsee minkään vähääkään luontoa muistuttavan paikan tuntumaan, jossa jokainen kärpäsenpörinä, lehden havina ja polulla leikkivä auringonsäde muistuttaa siitä kuka olen ja mistä tulen.

Nimittäin metsästä. Kukkivilta niityiltä. Sammaleisilta kallioilta. Neulasin peitellyiltä poluilta. Liplattavan veden ääreltä.

Kesällä kotini on toden totta täällä.

Myös siksi, että kesällä Suomessakin voi olla vähän italialainen, vaikkapa silloin, kun käyn suoraan niityltä poimimassa herkkua, jota muuten saa vain Italiasta (ja jonka herkullisenkitkerän maun perään haikailin jo talvella).

Kas tässä - suomalaisten oma cicoria, eli voikukanlehti!

Pannulla hyppyytetyt voikukanlehdet ("Cicoria" ripassata in padella)
* tämä contornona tarjoiltu lisuke on erityisesti roomalaisten mieleen. Cicoriaa tarjoillaan tavallisesti joko all'agro, jolloin se ryöpätään muutamaan otteeseen ja maustetaan sitten öljyllä, suolalla ja sitruunalla tai sitten ripassata in padella, eli näin paistinpannulla viimeisteltynä.

n. 100g voikukanlehtiä per syöjä
valkosipulia
peperoncinoa (italialainen pienikokoinen punainen chili)
suolaa
oliiviöljyä

Villivihannestenpoimijana olen vielä ihan vaippaiässä, mutta jaan kuitenkin sen mitä olen tähän mennessä oppinut voikukanlehtien poimimisesta.

Tämä varmaan on selvää sanomattakin, mutta lehdet kannattaa poimia mahdollisimman puhtaalta paikalta (ei teiden varsilta, kaatopaikkojen lähistöltä tai koirapuistoista).

Jotta keruuretkeltä saa mukaansa muutakin kuin pyhää henkeä, kannattaa suunnata hieman isommalle apajalle, sillä ihan kaikkia voikukanlehtiä ei pellolta mukaan kelpuuteta. Keräämiseen kannattaa siksi myös varata aikaa, sillä pussukka ei ihan hetkessä täyty, vaikka niin voisi luulakin (tai ainakin toivoa).

Parhaimmillaan lehdet ovat heti aamukasteenraikkaana tai illan viiletessä. Näinä ajankohtina ainakin itse  löydän terhakkaimmat yksilöt.

Mukaan kannattaa poimia mahdollisimman nuoret ja pyöreäpäiset lehdet. Mitä enemmän lehdessä on sahalaitaa ja ikää, sitä kitkerämpi se on (en ole kyllä kokeillut, mutta näin olen tullut opastetuksi). Myös lehtiruoti on itse lehteä kitkerämpi, joten varsia kannattaa hieman lyhentää.

Tässä olisi kivannäköisiä lehtiä.

Samoin tässä.

1. Huuhtele voikukanlehdet huolellisesti. Jos kitkeryys jännittää, katkaise lehtien jalat mahdollisimman lyhyiksi.

2. Vaikka voikukanlehtiä syödään sellaisenaan salaatissakin, ryöppään lehdet tavallisesti myös ennen kuin laitan ne pannulle. Näin ne myös hieman pehmenee. Eli keitä lehdet kahteen otteeseen muutaman minuutin ajan runsaassa (suolatussa) vedessä. Puristele keittokertojen välissä lehdistä (kitkerät) nesteet pois. Lehtien massa pienenee tässä vaiheessa lähes yhtä voimakkaasti kuin pinaatteja kypsentäessä.

3. Laita valkosipulinkynnet sekä murskattu peperoncino kuullottumaan pannulla oliiviöljyssä.

4. Kun valkosipulit ovat saaneet kylkiinsä kultaista väriä, lisää pannulle voikukanlehdet, hyppyytä ne kauttaaltaan öljyssä ja lisää suolaa makusi mukaan.

Ja sitten syömään!