Hillopiiras crostata ja pieniä havaintoja roomalaisista leikkipuistoista
Olen hyväksynyt, että istuskelu tyhjänpanttina leikkipuistoissa on nyttemmin olennainen osa päiväohjelmaa myös Italianvierailuilla.
Jos mukaan on tarttunutkin giornalaiolta ristisana- tai juorulehti, se on enimmäkseen vain hidaste matkalla kohti vääjäämätöntä. Istuskellessahan mieleen pulpahtaa aina lopulta joku äärettämän keskeinen kysymys, joku hoidettava asia tai kirjoittamatta jäänyt viesti, joka vaatii välittömiä toimenpiteitä. Ja niin vain löydän itseni aina lopulta puhelin kädessä.
Sen verran olen kuitenkin malttanut katsella ympärilleni, että roomalainen leikkipuistokäytös on vuosien varrella hiljalleen alkanut hahmottua.
Talvityyliä Viale Carlo Felicen puistossa, San Giovanni in Laterano kirkon lähitienoilla.
Itse puistojen löytäminen on tosin vaatinut hieman salapoliisityötä, tarkkoja silmiä - ja ripauksen vaistoa ja paikallistuntemusta.
Googlaamalla leikkipuistoja hakusanoilla parchi giochi tai area giochi lopputulos voi nimittäin olla mitä tahansa huvipuiston, peliautomaattien ja ei minkään välillä. Turhauttavaa, sillä ilahduttavasti yhä useammin viheralueilta löytyy kuin löytyykin kirkkaissa väreissä kylpeviä liukumäkiä, kunhan osaa edes hieman arvoida missä keskeisin asuinaluetta quartierea palveleva puisto sijaitsee.
Tyypillisimmillään roomalaisen leikkipuiston tekee kiipeilytelineenäkin toimiva liukumäki sekä sitä komppaava keinu. Näiden rinnalla laukkaa usein myös muutama vieteriratsu. Mikä tärkeintä, usein leikkipaikan läheisyydessä raikasta vettään suo kaupungin vesiposti nasone. Ja niillä päästäänkin jo pitkälle, sillä suurinta luksusta leikkipuistoissa on vapaus juosta ja päästellä menemään ilman pelkoa yliajavista autoista ja muista katujen kiitureista.
Pysähtyneen paahteinen iltapäivä San Saban leikkipuistossa.
Arkipäivisin pienten paikallisleikkijöiden seurana puistossa on tyypillisesti nonna tai nonno, joka osaavin ottein huolehtii siitä, että leikkijä selviää kolhuitta ja pysyy ravittuna ja nesteytettynä. Nonnien kasseista löytyy iltapäivisin usein pala kakkua tai hedelmä, jolla iltapäivän merenda hoituu mukavasti ulkoilmassa.
Kaupunginosan vauraudesta riippuen leikkipuistoseurana on usein tata, tyypillisesti ulkomaalaisperäinen hoitotäti, joka jaksaa väsymättä keinuttaa sillä aikaa kun vanhemmat painavat pitkää päivää työpaikoillaan.
Tatoilla on puistovapaata kuitenkin viikonloppuisin, jolloin lasten kanssa ulkoilevat omat vanhemmat, jotka seuraavat, ohjaavat ja opastavat lapsiaan väsymättä niin liikkumisen kuin sosiaalisen elämänkin saloihin ja sääntöihin.
Leikit antiikinaikaisen kaupunginmuurin varjossa.
Ulkoleikkeihin roomalaislapset on puettu kauniisti, kalliisti ja siististi. Viileämmillä keleillä jäykät kengät ja pulleat untuvatakit eivät taivu mukaan leikkeihin, eikä tyylikkäästi kaulaan huitaistu huivikaan näytä kiipeilyhommissa kovin käytännölliseltä. Hikoileminen ja sotkuiset leikit eivät kuulu leikkipuistoon, hiekkaleikkejä harjoitetaan vain uimarannoilla. Leikin ääriviivoja määrittelevätkin enemmän vaatteet kuin olosuhteet. Kehnommalla kelillä ei puistoon edes lähdetä suotta sotkemaan.
Suomalaislapset erottuvatkin leikkipuistojengistä nopeasti käyntännöllisten ja eri sääolosuhteita nähneiden vaatteidensa ansiosta.
Haalari alkaa olla Rooman leikkipuistoissa jo niin eksoottinen asuste, että muutaman kokeilun jälkeen olenkin päättänyt jättää haalarit suosiolla koti-Suomeen huilaamaan ja hyväksyä vähemmän käytännöllisen tien. Jokin raja kai käytännöllisyydelläkin on oltava.
Vauhtia ja vaarallisia tilanteita Villa Lazzaronin elämää nähneessä leikkipuistossa.
Paikalliset puistosankarit eivät kuitenkaan erotu pelkästään pukeutumisen perusteella.
Siinä, missä paikalliset leikki-ikäiset kiipeävät vain vaivoin aikuisen avustuksella ylös liukumäkilinnoitukseen, päiväkodin päivittäsissä ulkoiluissa marinoituneet suomalaislapset pistävät menemään omin voimin hankalimmatkin nousut.
Roomalaislapset jäävätkin usein haltioituneina seuraamaan villeinä kirmaavia suomalaisvarsoja, jotka selvästi kiehtovat ja herättävät kunnioittavaa huomiota ikätovereissaan.
Väriä harmaan keskellä markkinakatu Via Sannion kupeessa.
Touhua tarkkaillessani olen ollut huomaavinani, että italialaisvanhempien rinnalla olen puistovahdin hommissa suorastaan rento - ja Suomessa taas rasittavuuteen asti valpas varoittelija. Kulttuurierot näkyvätkin erityisesti siinä, mihin leikkipuisto-otannalla italialaisessa kasvatukseen panostetaan.
Italialaislapset eivät nimittäin ole lainkaan kömpelöitä, mitä tulee sosiaalisiin taitoihin. Sydämestä nimittäin toisinaan ottaa se, miten italialaislapsia jatkuvasti opastetaan hyviin käytöstapoihin, toisten huomioimiseen, puhutteluun ja tervehtimiseen.
Ihailtavan luontevasti ja pelotta italialaiset lapset innostuvat tekemään aloitteita ja kysymään kiehtovia uusia tuttavuuksiaan mukaan leikkiin. Ja mikä parasta, yhtä luontevasti tarjoukseen myös aina tartutaan, vaikka yhteinen kieli olisikin alkuun hetken hukassa - kunhan joku toinen sen ensin osaa tehdä.
Italiassa päätänkin aina ryhdistäytyä rohkeammaksi sosiaalisten taitojen kasvattajaksi - ja käyttäjäksi - , mutta kotiin palattua taivun liian helposti vanhoihin tapoihin; kanssaihmisten yksityisyyden ja rauhan varjelun varjolla liian usein katsomaan läpi sormien tilanteita, joissa olisi tilaisuus olla ihanasti ihmisiksi.
Nyt, piru vie, ryhdistäydyn.
Ehkä puistossa olisi hyvä paikka tämänkin aikuisen opetella kääntämään ujo katse puhelimen sijaan viereiseen penkkiin ja aloittaa harjoittelu. Sen jo tiedän, että siinä istuvalla on harvemmin puhelin kädessään - ja se, jos mikä on jo oikein hyvä alku.
* * *
Äitienpäivän kunniaksi paistoimme perinteistä hillopiirasta crostataa, jonka kasaamisen voi varsin kivuttomasti ja suremmitta sotkuitta antaa pienempien käsiin!
Crostata di marmellata (n. 24 cm läpimittaiselle vuoalle)
5 dl vehnäjauhoa + jauhoa leipomiseen
1,5 dl sokeria
100 g voita
1 iso kananmuna
1/2 sitruunan kuori raastettuna tai ripaus vaniljaa
1/2 tl suolaa
n. 2 dl aprikoosi/kirsikka/kuningatarhilloa
1. Sekoita kulhossa nopeasti kananmuna ja sokeri. Tässä välineeksi kelpaa oikein hyvin haarukka.
2. Pilko voi hieman pienemmiksi paloiksi ja lisää se joukkoon kuivien aineiden kanssa.
3. Sekoita ainekset käsin nyppimällä niin, että saat aikaiseksi kiiltävän ja sileän taikinan, jossa voi on kadonnut muiden ainesten joukkoon. Ripottele tarvittaessa joukkoon lisää jauhoa tai vastaavasti vetristä tilkalla vettä.
4. Pyörittele taikina palloksi ja laita (kelmulla peiteltynä) jääkaappiin 30 min. ajaksi.
5. Kun taikina on hetken vetäytynyt, leikkaa siitä noin 2/3 pohjaa varten. Voit kaulia pohjan jauhotetulla pöydällä hieman vuokaa leveämmäksi tai painella sen suoraan vuokaan. Huolehdi molemmissa tapauksissa, että taikina jatkuu vuoan reunoille asti.
6. Nakuttele haarukalla reikiä sinne tänne pitkin pohjaa ja levitä sitten hillo tasaisesti pohjan päälle.
7. Kauli loput taikinat jauhoitetulla pöydällä ja leikkaa taikinasta kuviointi piirakan pintaan. Tyypillisesti crostata on ristiokkokuvioitu sievillä taikinanauhoilla, mutta myös luovemmat ratkaisut on sallittu!
8. Paista crostata 180 asteisessa uunissa noin 30–40 minuuttia, kunnes taikina saa kauniin kullanruskean värin. Anna piiraan jäähtyä kaikessa rauhassa ennen tarjoilua, sillä uunilämmin hillo on kuin laavaa.
Italian symppis euroviisuedustaja Lucio Corsi laulaa "Vivere la vita è un gioco da ragazzi", elämä on lastenleikkiä. Oih, osatapa ottaa asiat edes välillä juuri niin kivan kevyesti!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti