Rooman joulupäiväkirja osa 3 - Välipäiviä

Jossain kohtaa välipäivien pitkää putkea pilvet karkasivat kauas pois. Tuttu valo palasi Roomaan, sytytti värit hehkumaan ja herätti kaupungin jälleen eloon.

Sateen ja joulun väistyessä ihmiset valtasivat jalkakäytävät ja keskustan kadut. Puistot ja kirkot täyttyivät. Päättymätön ihmismeri huuhtoi erityisesti Colosseumin kupeeseen avautuneen uuden metroaseman tahrattomia pintoja.

Ihailin aseman kaunista kattoa ja upeaa portaikkoa. Yritin tunkea nokkani ihmismassan läpi nähdäkseni niitä tuhatvuotisia aarteita, joita oli kaivettu aseman tieltä talteen. 

En nähnyt mitään, mutta en hiiltynyt. Olin vain onnellinen, että jotain näin kohottavaa oli tehty kaikkien arjessa jaettavaksi. Että tässä kohtaa maisema ja maailma muuttui tavalla, joka ei vienyt pois kauneutta, lisäsi siihen vain uusia kerroksia.

Välipäivät toivat takaisin myös liikenteen, jonka olin hetkeksi onnekkaasti unohtanut. Roikuin pelkääjänpaikan käsikahvassa ja seurasin, miten läheltä liippasivat kulkuneuvot, jotka kiidättivät joulunviettäjiä lounaille ja illallisille, teatteriin ja elokuviin, ostoskeskuksiin ja retkille kaupunginmuurien ulkopuolelle. Alati valppaana ennakoin muiden ajoneuvojen lisäksi ruokalähettejä polkupyörineen ja kuolemaa pelkäämättömiä sähköpotkulautailijoita, ja ajoin siinä sivussa ajoneuvomme varsinaisen kuskin hulluuteen. 

Muistin taas, miten allerginen olen Rooman joka suuntaan joustavalle ja joka suunnasta haastavalle liikenteelle. Samoin sen, miten väsyttävää on siirtyä paikasta toiseen ihmismassan vietävänä ja matkustaa metrolla, joka on jo asemalle saapuessaan ääriään myöten täynnä.

Härdellin vastapainoksi astuin lähes jokaiseen vastaan tulleeseen kirkkoon. Neljännentoista jouluseimen jälkeen aloin tuntea hienoista ähkyä. 

Kirkkojen puisilla penkeillä kuuntelin kenkien suhinaa kivilaittioilla, hiljaista puheensorinaa ja tuijottelin kattoja ja nuuhkin suitsukkeita. Ja kummallisella tavalla aloin viimein tuntea päässeeni sinne, minne tänä jouluna tässä kaupungissa olin erityisesti kaivannut.

Hengittämään hetkeksi hiljaisuutta, rauhaa ja kauneutta. Pysähtymään siellä, missä kaikki on niin kuin aina ennenkin.

Viimeisiä poseerauksia viedään San Giovannin lateraanikirkolla.
Joulukuun 27. päivä paavillisten basilikojen pyhät ovet sukeutuivat taas seuraaviksi 25 vuodeksi.

Joulupäivän messu.

Pilvipeite rakoilee.

Iltojen pimetessä seuraan parvekkeella, miten kotien jouluvalot valaisevat hämäriä huoneita ja valot ja varjot vaihtavat paikkaa. Toisten kodeissa hitaammin, toisissa niin vilkkaasti, että siitä on hartaus kaukana. 

Parvekkeita taas koristavat valonauhat, jotka vangitsevat kaikki sateenkaaren värit, ja siellä vasta päästelläänkin. Valot välkkyvät niin, että heikompaa hirvittää.

Täällä kaikki liikkuu, myös jouluvalot. Ja sitäkin kaipasin. Liikettä, meteliä, elämää. Värejä. Vauhtia ja lähes vaarallisia tilanteita. Ihmisiä, jotka antavat värivalojen välkkyä joulun kunniaksi.

Ja yhtäkkiä ovella koputtaa uusi vuosi ja kepeät sävelet karkoittavat pois joululaulut.

Teksti löytyy täältä.