Loman alussa sade näyttäytyi viattomana ja asiaankuuluvana osana roomalaista joulua.
Se antoi rytmiä päiville. Aamupäivällä hetkeksi pihalle ja iltapäiväksi kotiin sadetta pitelemään. Tai toisin päin. Mikä ihana tekosyy olla tekemättä mitään, lähtemättä minnekään.
Kun edessä oli vielä päiviä, saattoi huolettomasti ajatella, että vaikka välillä sataa oikein kunnollakin, pian taas aurinko paistaa ja kuivaa sateen kastelemat pinnat.
Sillä niinhän on aina ollut.
Kun sääkartan täyttivät yhä uudet sadealueet eikä sade enää antanut armoa, mieli muuttui.
Huolikin alkoi kuulua ihmisten puheissa.
Tiet tulvivat, Tiber-joen pinta nousi, kotikadulla kerrostalon korkuinen pinjamänty antoi periksi ja kaatui kohahtaen pötkölleen pitkin autotietä.
Sade on pehmittänyt maan, ihmiset sanoivat.
Tätä kaupunkia ei ole rakennettu kestämään tällaisia sateita, he jatkoivat.
Tempo da lupi, koiranilma, toteaa vanha herra lehtikioskilla. Non si smette piu. Tälle ei näy loppua.
75-vuotias eno toteaa, ettei ole koskaan kokenut moista sadekautta.
Alennusmyynnit alkavat, mutta kaupungilla on hiljaista. Vain turistit koittavat ottaa olosuhteista ilon irti.
Ravintoloiden ja kauppojen eteiset täyttyvät kuivumaan jätetyistä sateenvarjoista.
Ostoskeskukset tulvivat ihmisiä niin, että sisäänkäynnit on suljettava.
Kun sateen voima hetkeksi hellittää ja päivä tummenee iltaan, kaupunki näyttää erityisen kauniilta. Hauraalta. Herkältä.
Kujien hämärissä sade tuntuu hetken lahjalta. Se on raivannut kaduille tilaa. Sateen kastelemat katukivet heijastavat hämärässä lämmintä valoa.
Tämäkin on Roomaa, koitan lohduttautua. Tällaista sattuu. Tämä ei ole pysyvää. Ja tässäkin on oma, suuri kauneutensa.
Samalla rintaa kiristää pelko siitä, että en ymmärtänyt hengittää sisään kaikkea sitä onnea, joka kumpuaa, kun ylle kaartuu syvänsinisenä hohtava Rooman taivas.
Viime vuosina Rooman lomilla on alkanut kaiverrella kumma nälkä ja kaipuu päästä vielä vähän syvemmälle. Tarve maistella ja mehustella Italiaa, joka on verevää, vierasta ja vapisuttavaa. Kulkea kujia, joilla tuoksuu kotiruoka, kuivuu pyykki ja pauhaa vanha kunnon televisio. Antaa uteliaisuudelle tilaa tutkia kulmia, joilla näkyvät ja kuuluvat toisella tavalla eletyn elämän kiehtovat jäljet. Insomma, kaipuu niihin erityisen humalluttaviin ensihuuman tunteisiin, joita koin kulkiessani Trasteveren kauniisti kuluneilla kujilla ensimmäisiä kertoja.
Kun muutama vuosi takaperin nousin pitkästä aikaa junasta Napolin asemalla ja lähes saman tien asemalta ulos astuttuani menetin suuntavaiston kaupungin kaoottisilla kaduilla, SE tunne palasi. Vain reilun tunnin junamatka oli tuonut täysin toiseen maahan, jossa en edes ymmärtänyt paikallista murretta. Italiaan, joka oli jollain ihmeellisellä tavalla italialaisempi. Autenttinen, aito, arvaamaton. Antelias, aurinkoinen, aistivoimainen.
Italo täyttymässä ääriään myöten Rooman Terminillä.
Junamatkan loppuvaiheilla taivas aukeaa ja etäisyydessä kohoilee Vesuvius.
Niinpä hypyistä Napoliin on tullut Rooman lomien uusi perinne. Reilun tunnin matka junalla, joka halkoo maisemaa ja koettelee korvan paineita syöksyessään tunnelista toiseen 300 kilometrin nopeudella. Täydellinen tunnelmanvaihto Roomasta sujuu niin nopeasti, että edes aamulla väliin jäänyt aamupala ei haittaa. Onpahan vain paremmin tilaa ja tilausta Napolin tujuille cappuccinoille, sormustimellisille täyteläisen suklaista kahvia ja muhkeille cornettoille sekä muille makeille leivonnaisille, joita kaupungilla esitellään rinta rottingilla.
Barista hallinnoi hymyssä suin tiskin päättymätöntä kahvikuppivirtaa. Selkien takana rivistöt seuraavia kahvinjanoisia odottavat malttamattomina omaa annostaan polttoainetta, joka tuntuu pitävän kaupungin pirteänä.
Napolissa ilotulitushommat otetaan tosissaan.
Tällä kertaa jälleennäkeminen sijoittui uuden vuoden ensipäiviin, eikä Napoli ollut ihan niin kuin kauneimmissa unelmissani. Kadut ja kujat, joita viimeksi keväällä kuljimme vielä valheellisen väljästi, olivat ääriään myöten täynnä meitä elämystenmetsästäjiä niin Italiasta kuin kauempaakin. Aurinko jakeli antimiaan nuivemmin, eikä tämän joulun monia muistoja kasteleva sadekaan malttanut täysin pysytellä pois jaloista. Sää oli lähes yhtä sekaisin kuin täysinä vyöryvät kadut, joilla ihmiset, autot ja skootterit pyrkivät väljemmille vesille tiheänä ja päättymättömänä aaltona.
Galleria Umberto I on mustanaan ihmisistä.
Espanjalaiset korttelit (Quartieri spagnoli) eivät ole kuin 30 vuotta sitten, jolloin turisteja neuvottiin välttelemään aluetta.
Erityisen ruuhkaista on seimitarvikkeistaan tunnetulla San Gregorio Armenon kadulla.
Tykötarvetta aikuisten nukkekoteihin, joita seimiksikin kutsutaan.
Silti, kaiken ihmisvilinän lomassa ja varsinkin hetkinä, kun löytyi kulma, jossa jatkuva liike pysähtyi ja ympärillä oli ilmaa, SE tunne otti taas vallan.
Majesteettinen, kiehtovasti kulunut Napoli. Elävä, jatkuvasti liikkeessä oleva, vaativa, väsyttävä, kuluttava, täyteläinen, täysi Napoli vaatii hetkiä katveessa ja happea, avoimia näkymiä, salaisia puutarhoja, jotta se ei muserra vauhdillaan ja voimallaan.
Palazzo Venezia historiallisessa keskustassa tarjoaa suojaisan puutarhan, jossa nautiskella jälleen yhdet kahvit.
Ja niin, 23 000 askelta rikkaampana ja jalat muussina junaan istahtaessani seurasin, miten Vesuvius jäi taas hiljalleen taakse ja kaipasin jo takaisin.
