Loman alussa sade näyttäytyi viattomana ja asiaankuuluvana osana roomalaista joulua.
Se antoi rytmiä päiville. Aamupäivällä hetkeksi pihalle ja iltapäiväksi kotiin sadetta pitelemään. Tai toisin päin. Mikä ihana tekosyy olla tekemättä mitään, lähtemättä minnekään.
Kun edessä oli vielä päiviä, saattoi huolettomasti ajatella, että vaikka välillä sataa oikein kunnollakin, pian taas aurinko paistaa ja kuivaa sateen kastelemat pinnat.
Sillä niinhän on aina ollut.
Kun sääkartan täyttivät yhä uudet sadealueet eikä sade enää antanut armoa, mieli muuttui.
Huolikin alkoi kuulua ihmisten puheissa.
Tiet tulvivat, Tiber-joen pinta nousi, kotikadulla kerrostalon korkuinen pinjamänty antoi periksi ja kaatui kohahtaen pötkölleen pitkin autotietä.
Sade on pehmittänyt maan, ihmiset sanoivat.
Tätä kaupunkia ei ole rakennettu kestämään tällaisia sateita, he jatkoivat.
Tempo da lupi, koiranilma, toteaa vanha herra lehtikioskilla. Non si smette piu. Tälle ei näy loppua.
75-vuotias eno toteaa, ettei ole koskaan kokenut moista sadekautta.
Kun sateen voima hetkeksi hellittää ja päivä tummenee iltaan, kaupunki näyttää erityisen kauniilta. Hauraalta. Herkältä.
Kujien hämärissä sade tuntuu hetken lahjalta. Se on raivannut kaduille tilaa. Sateen kastelemat katukivet heijastavat hämärässä lämmintä valoa.
Tämäkin on Roomaa, koitan lohduttautua. Tällaista sattuu. Tämä ei ole pysyvää. Ja tässäkin on oma, suuri kauneutensa.
Samalla rintaa kiristää pelko siitä, että en ymmärtänyt hengittää sisään kaikkea sitä onnea, joka kumpuaa, kun ylle kaartuu syvänsinisenä hohtava Rooman taivas.
![]() |
| Toivonpilkahdus taivaanrannassa. |







Ei kommentteja:
Lähetä kommentti