Jouluaattoaamu on Roomassa vielä lähes kuin mikä tahansa arkinen aamu. Ihmiset kiirehtivät vielä hetkeksi töihin, asuintalojen rauhaa ja järjestystä valvovat portinvartijat avaavat raskaat ovet sisäpihoille ja liiketilojen metallirullaverhot nostetaan rämisten ylös alkavan päivän merkiksi.
Itse herään syntisen myöhään huminaan, jonka lähdettä en osaa lämpimän vällyni alta tunnistaa. Kuuntelen ohi ajavien autojen ääniä. Renkaista lähtee tutun kuuloinen lätinä. Maa on märkä, piru vie. Sataa. Oikein kunnolla.
Hieman överi aattoaamun aamupala.
Matkalla aamupalalle väistelen kiusallisen isoiksi äityneitä vesilätäköitä. Tasaisen virkeä sade on pelottanut ihmiset pois, jalkakäytävällä riittää tilaa poukkoilla lätäköiden yli. Lenkkarit kastuvat silti.
Lähiruokakaupassa sen sijaan riittää tungosta. Hermostun leipätiskillä esimerkilliseen joulutyyliin, kun jonotusnumerot tuntuvat olevan vain viitteellisiä suosituksia. Tungen jonotuslapun mieheni käteen ja lähden tutkimaan, kuinka paljon kurkku maksaa. Paljon, lähes 4 euroa kilolta. Ja litra maitoa yli 2 euroa. Järkytyn hetkeksi kalliista hinnoista, mutta viinihyllyllä unohdan kaiken. Viini sentään on vielä huomattavasti halvempaa kuin kotona.
Jouluaattona odottavan aika on pitkä. Lapset alkavat kysellä joulupukin perään jo klo 12. Odottelua on tiedossa vielä ainakin 10 tuntia. Pilvipeite onneksi rakoilee sen verran, että pääsemme pienelle happihypylle ilman sateenvarjoja. Happyhypyn jälkeen odotusaika on kaventunut yhdeksään tuntiin.
Sade on piiskannut puun lehtipeitteen kerralla maahan.
Kevyeksi tarkoitetun lounaan jälkeen on pakko ottaa pienet tirsat ennen kuin valmistelu iltaa varten käynnistyy toden teolla. Olemme miehen kanssa luvanneet hoitaa ricotta-juuston friteerauksen napolilaisen nonnon iloksi. Myös suolaisen panettonen (panettone gastronomico, joka vastaa italialaista versiota voileipäkakusta sillä erotuksella, että se koostuu erimakuisista pienistä täytetyistä voileivistä) täyttäminen on annettu meidän käsiin.
Hieman iltakahdeksan jälkeen istumme pöytään. Aloitamme alkupaloilla, jotka koti-Suomen jouluaterian tapaan riittävät täyttämään vatsan enemmän kuin tyydyttävästi.
Simpukkapastan jälkeen haukon jo henkeä. Ja hieman suomalaisia joululaatikoita muistuttavan, provola-juustolla ja speckillä rikastetun kurpitsavuoan jälkeen on aivan pakko hetkeksi oikaista sohvalle. Enkä ole yksin.
Jälkiruoka saa tältä erää jäädä odottamaan otollisempia aikoja, mutta muutama kauniilla lehdillä koristettu mandariini alkaa pian houkutella. Ja pari palaa paksua nougat-levyä. Ja kyllä sitä muutaman palleron hunajaista struffoliakin nyt aina jaksaa.
Friteeratut ja hunajalla kuorrutetut taikinapallero-struffolit kuuluvat jouluun.
Kun kello lähestyy puolta yhtätoista, on aika päästä lapset pahasta. Babbo natale on löytänyt viimein perille ja osannut tuoda lahjat myös Suomesta vierailulle saapuneille lapsille.
Kun lahjojen kanssa vietetty aika ei enää riitä pitämään hereillä perheen pienempiä, on aika luovuttaa, hieman etuajassa, varttia ennen keskiyötä. Asetumme jonoon ikäjärjestyksessä ja saattelemme seimestä puuttuneen hahmon olkipedilleen perheen pienimmän käsissä. Tu scendi dalle stelle, joulu on laskeutunut keskuuteemme ja pitkä päivä tullut onnellisesti päätökseensä.
Siinä missä perheemme ajanlasku kulkee koko lailla kesästä aina uuteen kesälomaan rakkaalla Italian rannalla, ei rinnalla kulkeva sivuajanlasku jää paljon vähäisemmäksi. Saattaa jopa olla, että selviytymisen kannalta sen merkitys on toisinaan suurempi, sillä se auttaa jaksamaan, kun rämmimme yhä synkemmäksi käyviä loppuvuoden päiviä kohti valoisampia aikoja.
Tuolla jossain, muutaman kuukauden, viikon, enää muutaman päivän takana se siintää. Jouluinen Rooma auringonsäteineen, sateineen, kostean kylmänä luihin ja ytimiin pureutuvine iltoineen. Lempeän leutoine säineen, jotka eivät koko ajan muistuta liian nopeasti muuttuvasta maailmasta. Vain se tavallisen epätalvinen Rooma lohdullisesti juuri sellaisena, kuin sen muistinkin. Tuolla, aivan kohta.
Ja yhtäkkiä, aivan liian pian, onkin jo kiire pakata laukut. Päättää, mitä otetaan, mitä jätetään. Varustautua takeilla, jotka lämmittävät, mutta joissa sietää lämpimämmänkin päivän. Kaivaa lenkkarit talvisäilöstä. Valikoida kaupasta muutamia suomalainen jouluherkku täydentämään juhlapöytää. Glögiä, piparkakkuja, saaristolaisleipää, että ei nyt ihan tyhjin käsin taas liikkeellä.
Sitten se hetki, kun koko ajatus liikkeelle lähtemisestä alkaa rasittaa, sillä kaikkea on vähän liikaa.
Kunnes koittaa se vääjäämätön päivä, kun on siedettävä kolme tuntia hikoilevia käsiä. Tapettava hampaat irvessä aikaa. Keskityttävä vimmaisesti sudokuun. Syvähengitettävä. Lääkittävä hermoja viinillä. Uskottava ja toivottava, kunnes renkaat lopulta koskettavat maata, jota ymmärrän rakastavani kuin omaani.
Terminaalissa vastassa tuttu pesuaineen tuoksu, häpeilemättömän äänekäs puhe ja tupakan savu.
Terminaalin ulkopuolella lisää tupakansavua, kuskeja nimikyltteineen. Autoja, jotka ylittävät suojatiet hieman liian lujaa, mutta myös jarruttavat ihmisen edessä kummallisen ketterästi.
Sitten enää viimeinen etappi.
Pikatiellä lisää autoja. Aivan liikaa autoja, jotka ajavat aivan liian lujaa. Ohittavat molemmin puolin, kiireisimmät pientareen kautta.
Lievää kauhua, kunnes tutut rakennukset alkavat piirtyä taivaanrantaan ja vauhti armollisesti hiljentyä.
Ja enää vuorokausi, kunnes palaudun tästä kaikesta. Vuorokausi, kunnes oikea rytmi taas löytyy.
Kutkuttavaa nälkää ja miljoonia mielitekoja, turhan täysiä vatsoja, pitkiä päiväunia, tuhansia ja taas tuhansia askelia.
Mitä syödään nyt, mitä seuraavaksi? Entä huomenna?
Mitä tänään tehtäisiin, minne mentäisiin?
Kun rytmi lopulta löytyy ja maahan laskeutuu rauha, villinä laukkaavan kaupungin taidolla, tyylillä ja hieman tuhlaillen valaistut rakennukset ja liikkeet tekevät joulutaikojaan. Samoin keskustan pienet kujat, jotka hetkeä ennen joulua ovat ihmeellisen tyyniä välipäivien ihmismyrskyä odottaessaan.
Kummallisella tavalla joulu on yhtäkkiä erityisen läsnä.
Niin kuin minäkin.
Tämä kylmää henkivä pieni laulunen kertoo riipaisevasti hiipuvasta rakkaudesta. Teksti löytyy täältä.
Vuosia sitten löysin itseni ensi kertaa Roomasta, kielitaidottomana ja italialaisen kulttuurin täysummikkona. Niin vain, yhtäkkiä asustamassa omaa pientä huonettani kaupungissa, jossa eksyin saman tien, kun laitoin nenäni ulos päärautatieasemalta, jonne olin vasta hetkeä aiemmin saapunut elämää nähneellä yöjunalla.
Yhtäkkiä olin keskellä kesää, vaikka vasta edellisiltana olin vaihtanut junaa kaupungissa, joka oli lähes yhtä kolea kuin se talveen hämärtyvä maa, josta olin muutamaa päivää aiemmin matkani aloittanut.
Kun lopulta löysin itseni kartalta ja onnistuin kampeamaan maallisen omaisuuteni oikeaan linja-autoon - tai niin alkuun luulin - ja aloittamaan matkan viimeisen etapin, ajattelin, että mikäs täällä pärjätessä! Bussin rämistellessä kohti uutta kotia, seurasin lumoutuneena, vatsan kurnimisesta vähät välittäen, valon leikkiä vanhojen rakennusten seinillä. Unelmoin kauniiden näkyjen lomassa aamupalasta, joka pian sinetöisi tämän täydellisyyden. Sunnuntaiaamun täyteen ahdetusta bussista huolimatta Rooma oli juuri niin ihmeellinen, kuin mitä minulle oli lupailtu! Ja jos jotain oli luvattu, niin se, että tässä maassa en tulisi näkemään ainakaan nälkää.
Kun hetkeä myöhemmin nousin bussista väärällä puolella kaupunkia ja lopulta, liian kalliin taksimatkan jälkeen, saavuin sinne minne pitikin, aloin arvella, että asettumiseen saattaa kuitenkin mennä hetki.
Ja kun viimein pääsin nauttimaan pyhän aamupalani, harhailtuani ensin pienen ikuisuuden vierailla kaduilla ja sitten ruokakaupassa, josta en löytänyt edes edamia leivän päälle, tajusin, että asettuminen tulee maksamaan vielä useamman nälkäkiukun.
Jos olisin ollut edes hieman paremmin kartalla maan tavoista, olisin tiennyt, että heti aamusta kannattaa suunnata kahvilaan, joka harhaanjohtavasti on nimeltään bar, ja syödä - noh, ihan mitä vaan.
Ensimmäisiä askelia nälkäkiukuttomampaan elämään olikin opetella se, miten ja milloin Italiassa ylipäänsä syödään.
Päivän ateriat:
Prima Colazione, (ensimmäinen) aamupala Roomassa aamupala on tyypillisesti cappuccino tai espresso sekä makea voisarvi cornetto vähintään yhtä makealla täytteellä tai ilman (farcito tai semplice/vuoto), joiden nauttiminen edullisesti, helposti ja nopeasti luonnistuu lähikahvilassa (bar). Cornetton täytteinä on tyypillisesti vaniljakreemi (crema pasticcera), nutella (cioccolato) tai aprikoosihillo (marmellata di albicocca). Hyvällä tuurilla kahvilan tai leipomon valikoimassa on myös cornettoja pistaasi- (pistacchio) tai valkosuklaa-(cioccolato bianco) täytteillä ja usein myös terveellisempi (!) vaihtoehto täysjyvällä ja hunajalla (integrale con miele). Valikoimissa on näiden lisäksi usein myös erinäisiä viinereitä sekä suolaisen nälkään kerrosleipiä ja juusto-kinkku-toastia.
Kotioloissa purtavana on usein keksejä tai leipää tai suomalaisserkkujaan hammasystävällisempiä ohuita korppuja (fette biscottate) hillolla ja voilla. Tai varsinkin, kun linjoista halutaan pitää huolta, pelkällä hillolla. Myös kuivakakku (ciambellone) on yksi aamiaispöydän ihanuuksista, vaikka kuuluukin vielä tyypillisemmin välipalaosastolle. Joka tapauksessa, nopeasti palavaa polttoainetta sen olla pitää!
Kyytipoikana aamupalalla on itseoikeutetusti päivän ensimmäinen kahvi; espresso (ihan vaan pelkkä caffè) tai cappuccino. Kotioloissa aamun käynnistää usein mutteripannukahvi ja usein se pehmennetään aamupalalle lämpimällä maidolla (caffè latte). Lasten aamupalalla makea osasto huuhdotaan tavallisesti alas lämpimällä maidolla.
Aamupala nautitaan tavallisesti klo 10 mennessä. Toiset kahvit saatetaan käydä ottamassa baarissa vielä ennen keskipäivää, jotta kone pysyy käynnissä, ja makeita leivonnaisia tarjolla on niin pitkään, kuin niitä vitriinissä riittää.
Alkuun jaksoin närkästyä siitä, miten lapsille suunnatussa mainonnassa suklaa- ja kakkupohjaisia tuotteita markkinoitiin terveellisenä aamiaisena tai välipalana. Italian lahjaa maailman aamupaloille, suklaa-maapähkinätahna nutellaa mainostettiin lastenohjelmien kyljessä azzurrien (Italian jalkapallomaajoukkue) voimin oikeana mestareiden aamupalana ja mainokset aamumaidossaan keksejä uittavista lapsista sai jopa minut, tyynen ja rauhaa rakastavan suomalaisen kiehumaan kiukkuisena.
Mutta yllättäen opin itsekin syömään aamupalaa vasta Italiassa, missä hyvinkin kevyt ja ennen kaikkea makea päivän alkutankkaus tapahtuu kädenkäänteessä ja edullisesti myös lähikahvilassa. Eikä aamupalan suuruudesta tai sen roolista päivän tärkeimpänä ateriana tarvinnut ottaa stressiä. Mikä helpotus ihmiselle, jonka nälkä kasvaa päivän mittaan!
Tarinan mukaan kiitos tästä peri-italialaisesta tavasta käynnistää päivä kuuluu ensimmäisen maailmansodan sotilaille, jotka piti ruokkia nopeasti ja energiatehokkaasti taisteluvalmiuteen, ja jotka eivät tuosta tavasta enää päässeet irti siviilielämään palattuaan. Italialaisista puhumattakaan.
Seconda Colazione, toinen aamupala Toista aamupalaa ei oikeastaan ole varsinaisesti olemassa, mutta toisinaan nimeä on käytetty brunssityyppiselle tukevahkolle aamupalalle, joka nautitaan pääsiäissunnuntaina. Silloin pöytään katetaan myös suolaista tarjoiltavaa, kuten keitettyjä kananmunia, salamia sekä juustoista pääsisäispizzaa, joka tosin muistuttaa enemmän suolaista kuivakakkua kuin perinteistä pizzaa. Seconda colazione voi myös olla pieni, nopea tramezzino-tyyppinen kerrosleipä, joka käydään nopeasti haukkaamassa kahvin kylkiäisenä ennen keskipäivää kovimpaan nälkään, lounasta pilaamatta.
Pranzo, lounas Lounas nautitaan niin säntillisesti klo 13, että sen mukaan voisi synkronoida kellonsa, ja tyypillisesti se sisältää pasta-annoksen ja/tai pienehkön liha- tai kana-leikkeen sekä contornon eli salaattia tai kypsennettyjä vihanneksia. Ruoan kylkiäisenä on aina vaaleaa leipää, jolla voi sopivasti täydentää vielä hieman tyhjäksi jäänyttä vatsaa tai pyyhkiä loput sugot lautaselta. Jälkiruoaksi nautitaan hedelmiä, ja ateria sinetöidään pienellä kahvilla.
Varsinkin toimistotyöläiset kuittaavat lounaan usein nopealla paninolla lähikahvilassa ja kesäkuumalla aivan yhtä pätevä lounas voi myös olla jäätelö. Näistä ei kukaan kertonut, kun puhuttiin Välimeren ruokavaliosta!
Merenda, lasten välipala Merenda on italialainen klassikko, joka nautitaan klo 16 tienoilla kouluista palatessa. Välipala on ehdottoman makea; kuivakakkua, keksejä tai marmeladitorttua (crostata). Kyytipoikana juodaan päivän toinen maitolasillinen, mieluusti kastellen pullat ja piparit mukissa herkulliseksi lusikoitavaksi mössöksi, jonka nautiskellaan rautaisannoksella piirrettyjä.
Spuntino, välipala on mikä tahansa suupala, joka auttaa jaksamaan aterioiden välillä. Tyypillisesti se on aamupäivällä tramezzino tai kuivakakku, iltapäivällä ensisijaisesti jotain makeaa kahvin kyljessä. Aikuiset eivät varsinaisia välipaloja aterioiden välillä harrasta - mitä nyt joku pala kakkua ja toinenkin saattaa silloin tällöin huomaamatta kadota tarjoiluastialta..
Aperitivo ja apericena Illalliseen valmistaudutaan aikuisten omalla spuntinolla, aperitivolla, eli pienellä suolaisella purtavalla, joka usein huuhdotaan alas proseccolla, Aperol Sprizillä tai muulla raikkaalla alkoholijuomalla.
Aperitivot nautitaan tyypillisesti kodin ulkopuolella, kahviloissa tai baareissa hyvässä seurassa. Apertivon pienet "stuzzichinit" eli naposteltavat on toisinaan katettu Italiassa pieneen buffet-pöytään, jolloin sipsien ja suolapähkinöiden ohella tarjolla on myös hitusen pitemmälle vietyjä tarjoiltavia, kuten salaatteja, suolaisia leivonnaisia ja etikkasäilykkeitä.
Nyttemmin kukkaroiden nyörien kiristyttyä, runsaammat aperitivot tarjoillaan kuitenkin tavallisesti apericenan nimellä ja tarjoilun määrä ja laatu näkyy myös entistä selvemmin niihin oikeuttavan drinkin hinnassa. Vielä hieman isommalla panostuksella apericena voi kuitenkin olla erinomainen tapa oikaista illallisen hinnoista, sillä nyttemmin löytyy myös kahvila-ravintoloita, joissa pöytään tarjoillaan lähes illallisen veroinen apericena/aperitivo fisso, eli ravintolan ennalta määrämä, runsaampi tarjoilu suolaista purtavaa.
Tämä kepeä tapa yhdistää drinksut, yhdessäolo ja syöminen on ollut yksi niistä tärkeimmistä italialaiselon herkkupaloista, jotka ovat viehättävällä tavalla tuoneet elämään sitä kaivattua elämää ja saaneet kertakaikkisesti rakastumaan italialaiseen elämäntapaan.
Cena, illallinen Tyypillisesti koti-illallinen asettuu pöytään kuta kuinkin samaan aikaan tv-uutisten kanssa eli klo 20.30, ja arjessa illallinen nautitaan usein myös uutislähetys pöytäseurana. Illallisaikoihin vaikuttaa myös maantieteellinen sijainti, sillä mitä etelämpään Italiassa mennään, sitä myöhäisempi ruoka-aika tavallisesti on, sillä tuhti illallinen on helpompi nauttia, kun auringon lämpö hieman hellittää.
Ravintolaillallisilla tyypillinen kokoontumisaika asettuu klo 20-22 välille, mutta jo klo 19 ovet yleensä aukeavat ja hiljaisesta salista on helpohko erottaa ensimmäisinä ei-paikalliset ruokailijat, joiden pitkä odotus on viimein palkittu. Edullisempi ravintolaillallinen nautitaan tavallisesti pizzeriassa ja kotiin kannettu pizza on pätevä tarjoiltava myös koti-illallisella. Kotitekoinen pizza taas on pizzan luvatussa maassa käytännössä täysin vieras ajatus.
Illallinen on italialaisille päivän tärkein ateria, sillä se kokoaa perheen ja säännöllisesti myös ystävät saman pöydän ääreen. Kodeissa nautittuihin arki-illallisiin kuuluu tyypillisesti 2-3 osiota akselilla primo (pasta, risotto, keitto), secondo&contorno (liha/kana/kala & kasvislisäke) sekä dolce (makea jälkiruoka) tai frutta (hedelmä). Kahden pastaruoan valmistusta samana päivänä pyritään kotikeittiöissä välttämään.
Ruokajuomana tarjolla on aina vettä kuplilla ja ilman (frizzante tai liscia), tavallisesti myös viiniä sekä yllättävän usein myös virvoitusjuomaa. Italialaisessa ruokapöydässä ei maitoa näy, voista puhumattakaan, mutta ilman leipää ei ole ateriaa. Leikkeleitä ja juustoja tarjoillaan usein, mutta silloin ne toimittavat tavalla tai toisella etu- tai pääruoan virkaa.
Dopocena Ei varsinainen ateria, vaan ateriaton illanvietto nimensä mukaan illallisen jälkeen n. klo 22 lähtien. Tyypillisesti dopocenassa seurustellaan ystävien kanssa viiniä tai muita kevyitä alkoholijuomia nauttien kotona tai ravintolassa.
Kun ruokailun raamit alkavat olla hallinnassa, voi viimein antautua nauttimaan siitä, mihin Roomassa lopulta lankesin - itse ruokaan!
Näyttelijä Alberto Sordi kertomus siitä, miten syö sunnuntaisin itsensä liikuntakyvyttömäksi, on todellinen viihteen klassikko. Käännös on hieman kömpelö, mutta antaa osviittaa siitä, minkä sortin syömingeista roomalaisella sunnuntailounaalla saattaa olla kyse.
Ja minä kun luulin, että ahtaminen kuuluu vain suomalaiseen joulupöytään!
Kaikkien nälkäisten italialaisten kansallishymnin laulaa Enrico Montesano. Buon appetito!
Ruoanlaitto on parasta viihdettä myös katselijana. Ihan erityisen kiehtovaa viihdettä se on silloin, kun italialainen anoppi kokkaa.
Silloin ihmeellisen tarkalla silmällä luottomyyjältä valikoidut vihannekset nostellaan laji kerrallaan kylpyyn tiskialtaaseen. Allas on niin puhdas, että siitä voisi syödä, tai sen vettä juoda.
Vihannekset huuhdellaan huolellisesti runsaassa vedessä ja käydään vielä läpi, jotta mukaan ei päädy mitään, mikä saattaisi tuntua ikävältä suussa.
Lopuksi keittiöliinoja säästelemättä vihannekset taputellaan tai lingotaan kuiviksi ja nostellaan sitten isoihin muovikulhoihin odottamaan jatkokäsittelyä.
Ruoanlaiton ytimessä on pieni keittiönpöytä. Se ääreen vedetään kukikkaaseen istuintyynyyn verhoiltu, jo kulmistaan kulunut olkituoli, ylle taas essu. Kädet suojataan muovihanskoin.
Pöydän äärellä, tukevassa penkissä istuen raaka-aineista ryhdytään veistelemään esiin täydellisin ydin ajasta, vaivasta ja tiskin sekä jätteen määrästä tinkimättä.
Muhkeasta latva-artisokasta jäljelle jää kunnioitettava keko terälehtiä ennen kuin suussasulava sydän on saatu esiin. Uunissa paahdettavat perunat kuoritaan terävällä veitsellä ja pilkotaan virheettömiksi pikku-nopiksi. Sitten molemmat pääsevät vielä uuteen kylpyyn pysyäkseen parhaassa vireessä ennen varsinaista kypsennystä.
Taitavat sakset leikkelevät vasikanleikkeestä pois kaiken sen, mikä saattaisi tulla hampaan ja moitteettoman pehmeyden väliin. Kalakauppiaan siistimistä pienistä mustekaloista löytyy vielä pienen soppalautasellisen verran ylimääräistä. Ohuet leikkeet nuijitaan vielä hieman ohuemmiksi. Ja niin edelleen. Ja niin edelleen.
Insomma. Ruoanlaitto ei ole millään asteikolla läpihuutojuttu.
Kävipä kerran toisella laidalla Eurooppaa niin hassusti, että tämän tinkimättömästi ruoalla hellivän anopin vieraillessa oli se aika vuodesta, kun kaupan vihannesosastolta ei tahtonut löytyä oikein mitään. Niinpä ruoka-aikaa odottivat inspiraation kadottaneen miniän lisäksi vain kurkun reppana sekä muoviin pakatut peruna- ja porkkanapussit ja häpeän punaa hehkuvat posket.
Koska verdura muodossa tai toisessa on kuitenkin itsestäänselvä osa italialaisateriaa, anoppi hetken pohdittuaan solmi ylleen essun ja nosti pöydälle muoviin kiedotut rotevat porkkanat. Kehui niiden makeutta ja alkoi sitten veistellä niistä sieviä tasakokoisia tikkuja. Veisteli yhden, jos toisenkin. Askarteli ahkerasti ja täytti porkkanoilla pellillisen.
Ripotteli komeuden päälle kuivuneesta leivästä surautetun korppujauhon kuin taikahiekan ja lopuksi vielä suolasi ja öljysi kaiken alla perfezione.
Ja niin tästä lähes tyhjästä loihditusta ja monin tavoin näppärästä onnesta onnettomuudessa tuli yksi pysyvä arjen apuri myös vähemmän tarkassa kotikeittiössäni. Kunnon minestronen tavoin se tekee avuliaasti selvää niistä jatkuvasti hävikkiuhan alla sinnittelevistä vihanneksista, joita olen supermarketista sen kummempia miettimättä kulloinkin hankkinut. Ja mikä parasta, tarpeen tullen se päästää pahasta myös paperipussissa päiviä sinnitelleen vaalean leivän.
Ruoka, mikä ehtymätön ilon, onnellisten sattumusten ja viihteen lähde!
Vihanneksia varioiden ja jääkaapin tilanteen mukaan, esim.
4 keskikokoista porkkanaa
1 keskikokoinen kesäkurpitsa
2 paprikaa
1 purjo
6 perunaa
ja/tai fenkolia, kesäsipulia, kaalia, kukkakaalia, parsakaalia...
oliiviöljyä
suolaa
n. 1 dl korppujauhoa vaaleasta leivästä (HUOM! kovettuneen leivän voit nuijia isojakoiseksi muruksi vaikka keittiöpyyhkeen sisällä, jos tehosekotin puuttuu/ei jaksa purra leipään)
(parmesan-juustoa)
1. Valmistele uunipelti vuoraamalla se leivinpaperilla. Jos teet maltillisemman määrän vihanneksia uunivuokaan, voitele vuoan pohja oliiviöljyllä. Laita uuni lämpeämään 200 asteeseen.
2. Valmistele vihannekset. Pese, kuivaa ja pilko ne samankokoisisksi pitkittäisiksi tikuiksi tai lohkoiksi.
3. Asettele vihannekset nätteihin riveihin pellille. Huomioi, että vihannekset kutistuvat jonkin verran kypsyessään, joten ne voivat olla myös ongelmitta vähän päällekkäin (Paitsi vesipitoiset kesäkurpitsat, joilla on hyvä olla kosketuspintaa peltiin, joten ryhmittele ne hieman väljemmin.)
4. Jos käytät vanhat leivänkäntyt korppujauhoksi, valmista korppujauho. Ripottele korppujauhoa tasaisesti vihannesten päälle. Lopuksi sirottele tasaisesti oliiviöljyä ja suolaa koko komeuden päälle.
5. Kypsennä uunissa n. 40 minuuttia. Huomioi, että kaalit palavat hieman helpommin, joten seuraa niiden paiston kehitystä tarkasti. Itse tykkään, että verdura on hieman abbrustolita, eli vihannekset saavat kunnolla - ja paikoin vähän ylikin - väriä pintaan.
HUOM!
Halutessasi voit hoitaa hiekotuksen myös pyörittelemällä vihannekset suola-korppujauhoseoksessa ennen vihannesten siirtoa pellille. Lopuksi voit ripotella jäljelle jääneet korppujauhot kristillisesti koko komeuden päälle.
Jos haluat ja talosta löytyy, voit rikastaa korppujauhoa raastamalla sen joukkoon parmesania maun ja juustonhimon mukaan. Tällä parmesan-korppujauho -hunnulla syntyvät muuten erityisen hyvät paahdetut uuniperunat!
Buon appetito!
Uunipellin syksyiseen tunnelmaan sopii tämä laulu, johon syksyn pimentyessä on ihana kääriytyä kuin kaapin perukoilta kaivettuun vilttiin. Vaikka kesän väistyminen aina kirpaiseekin, niin ajatus viltin alla vietetystä ajasta on tässä kohdin vuotta myös ihanan houkutteleva!
Jo seitsemäntoista kesää olen katsellut ulapalle samalta rannalta.
Kohti oikealla horisontissa kohoilevaa vihreää Argentariota ja sen rinnalla erityisen selkeinä päivinä piirtyvää Giglion saarta. Sitä kätkettyä helmeä, jonka nimi oli hetken kaikkien huulilla, kun Costa Concordian risteilijä löysi viimeisen satamansa sen rantakarikoilta alkuvuodesta 2013.
Ja sitten vasemmalle, etelään, missä erottuu Civitavecchian satamakaupungin sähkövoimala savupiippuineen. Piippujen punavalkoiset raidat ja vielä lähempänä sijaitseva vanha ydinvoimalaitoksen korsteeni rikkovat maisemaa, mutta olen harjoitellut katsomaan niiden läpi. Hyväksymään, että non è un difetto, è carattere. Se ei ole virhe, vaan tämän rantaviivan ominaispiirre.
Ja tätä rantaviivaa rakastan, virheineen kaikkineen. Ehkä enemmän kuin mitään muuta paikkaa maailmassa.
Mäntymetsikön poikki kulkeva viimeinen etappi kohti rantaa on aina täynnä jännitystä. Minkälainen vesi huuhtoo tänään rantahiekkaa?
Toisinaan meri kuuluu jo kaukaa. Sen voima kaikuu syvälle metsän uumeniin. Silloin se velloo vaahtopäin ja puhaltaa punaiset varoitusliput liehumaan. Tuuli tuivertaa tukan ja koko pään sekaisin. Ihoa kiristävän suolan sijaan suihku huuhtelee kiveystä suihkun vieressä. Pakottaa huuhtojan tottelemaan tuulen tahtoa, asettamaan jalkansa kuten tuuli määrää.
Ärtyessään meri häpeilemättä kuuluttaa, kuka rannalla määrää. Se vie kaiken saavuttamansa hetkessä mukanaan. Syö metreittäin rantaviivaa, typistää tilan hiekalle järjestellyiltä aurinkotuoleilta ja karkoittaa seuraamaan tekojaan kunnioittavan matkan päästä.
Myrskytessään se kutoo hiekkaan kuviota. Ne muistuttavat jotain, minkä olen nähnyt jossain aiemmin. Siksak-kuvioisia design-kankaita tai kalaverkkoja.
Voimantunnossaan meri puskee rantaan aarteita, joita saalistan lumoutuneena seuraavat päivät. Vieraannäköisiä simpukoita ja värikkäitä kiviä, hiekankuuraamia lasinsiruja valkoisen ja turkoosin, toisinaan ruskeankin sävyissä. Tiilenpalasia ja reunoiltaan pehmeiksi hioutuneita lautasensiruja.
Aarteita, joilla on voima palauttaa hetkeksi takaisin rantaan myös silloin, kun kaipaan jossain siellä kaukana.
Ja kun haluan muistaa, miten kummallista kipua mereen laskevan auringon lempeät sävyt saavat aikaan.
Toisina aamuina rannalla odottaa äänettömänä kristallinkirkas vesi. Se suhisee laiskasti rantaan huutoutuneilla simpukoilla. Ottaa kellujan käsivarsilleen ja keinuttaa hiljaa. Ja sieltä, missä lempeät aallot kohtaavat rannan hiekan, voi etsiä uusia aarteita. Pieniä telline-simpukoita, jotka täyttävät hiljakseen hiekkaa sormin haravoivien pullot ja hiekkaleikkeihin varatut sangot. Ja illalla pastaan sekoitettuina vatsat.
Ne hetket ovat kauneimpia.
Iltapäivällä tuuli on jo noussut ja vesi sameutunut. Ja liian pian kaikki tämä on vain kaunista unta.
Kunnes koittaa uusi kesä.
Ci vorrebbe il mare che accarezza i piedi Mentre si cammina verso un punto che non vedi Ci vorrebbe il mare su questo cemento Ci vorrebbe il sole col suo oro e col suo argento
Tarvittaisiin jalkoja hyväilevä meri kun astelemme kohti tuntematonta. Meri tämän betonin päälle, ja kultaa ja hopeaansa hohtava aurinko.
.jpeg)
