A tavola! - eli pieni alustus Saapasmaan ruokailutapoihin

Vuosia sitten löysin itseni ensi kertaa Roomasta, kielitaidottomana ja italialaisen kulttuurin täysummikkona. Niin vain, yhtäkkiä asustamassa omaa pientä huonettani kaupungissa, jossa eksyin saman tien, kun laitoin nenäni ulos päärautatieasemalta, jonne olin vasta hetkeä aiemmin saapunut elämää nähneellä yöjunalla.

Yhtäkkiä olin keskellä kesää, vaikka vasta edellisiltana olin vaihtanut junaa kaupungissa, joka oli lähes yhtä kolea kuin se talveen hämärtyvä maa, josta olin muutamaa päivää aiemmin matkani aloittanut.

Kun lopulta löysin itseni kartalta ja onnistuin kampeamaan maallisen omaisuuteni oikeaan linja-autoon - tai niin alkuun luulin - ja aloittamaan matkan viimeisen etapin, ajattelin, että mikäs täällä pärjätessä! Bussin rämistellessä kohti uutta kotia, seurasin lumoutuneena, vatsan kurnimisesta vähät välittäen, valon leikkiä vanhojen rakennusten seinillä. Unelmoin kauniiden näkyjen lomassa aamupalasta, joka pian sinetöisi tämän täydellisyyden. Sunnuntaiaamun täyteen ahdetusta bussista huolimatta Rooma oli juuri niin ihmeellinen, kuin mitä minulle oli lupailtu! Ja jos jotain oli luvattu, niin se, että tässä maassa en tulisi näkemään ainakaan nälkää.

Kun hetkeä myöhemmin nousin bussista väärällä puolella kaupunkia ja lopulta, liian kalliin taksimatkan jälkeen, saavuin sinne minne pitikin, aloin arvella, että asettumiseen saattaa kuitenkin mennä hetki.

Ja kun viimein pääsin nauttimaan pyhän aamupalani, harhailtuani ensin pienen ikuisuuden vierailla kaduilla ja sitten ruokakaupassa, josta en löytänyt edes edamia leivän päälle, tajusin, että asettuminen tulee maksamaan vielä useamman nälkäkiukun.

Jos olisin ollut edes hieman paremmin kartalla maan tavoista, olisin tiennyt, että heti aamusta kannattaa suunnata kahvilaan, joka harhaanjohtavasti on nimeltään bar, ja syödä - noh, ihan mitä vaan.

Ensimmäisiä askelia nälkäkiukuttomampaan elämään olikin opetella se, miten ja milloin Italiassa ylipäänsä syödään.

Päivän ateriat:

Prima Colazione, (ensimmäinen) aamupala
Roomassa aamupala on tyypillisesti cappuccino tai espresso sekä makea voisarvi cornetto vähintään yhtä makealla täytteellä tai ilman (farcito tai semplice/vuoto), joiden nauttiminen edullisesti, helposti ja nopeasti luonnistuu lähikahvilassa (bar). Cornetton täytteinä on tyypillisesti vaniljakreemi (crema pasticcera), nutella (cioccolato) tai aprikoosihillo (marmellata di albicocca). Hyvällä tuurilla kahvilan tai leipomon valikoimassa on myös cornettoja pistaasi- (pistacchio) tai valkosuklaa-(cioccolato bianco) täytteillä ja usein myös terveellisempi (!) vaihtoehto täysjyvällä ja hunajalla (integrale con miele). Valikoimissa on näiden lisäksi usein myös erinäisiä viinereitä sekä suolaisen nälkään kerrosleipiä ja juusto-kinkku-toastia.

Kotioloissa purtavana on usein keksejä tai leipää tai suomalaisserkkujaan hammasystävällisempiä ohuita korppuja (fette biscottate) hillolla ja voilla. Tai varsinkin, kun linjoista halutaan pitää huolta, pelkällä hillolla. Myös kuivakakku (ciambellone) on yksi aamiaispöydän ihanuuksista, vaikka kuuluukin vielä tyypillisemmin välipalaosastolle. Joka tapauksessa, nopeasti palavaa polttoainetta sen olla pitää!

Kyytipoikana aamupalalla on itseoikeutetusti päivän ensimmäinen kahvi; espresso (ihan vaan pelkkä caffè) tai cappuccino. Kotioloissa aamun käynnistää usein mutteripannukahvi ja usein se pehmennetään aamupalalle lämpimällä maidolla (caffè latte). Lasten aamupalalla makea osasto huuhdotaan tavallisesti alas lämpimällä maidolla.

Aamupala nautitaan tavallisesti klo 10 mennessä. Toiset kahvit saatetaan käydä ottamassa baarissa vielä ennen keskipäivää, jotta kone pysyy käynnissä, ja makeita leivonnaisia tarjolla on niin pitkään, kuin niitä vitriinissä riittää.

Alkuun jaksoin närkästyä siitä, miten lapsille suunnatussa mainonnassa suklaa- ja kakkupohjaisia tuotteita markkinoitiin terveellisenä aamiaisena tai välipalana. Italian lahjaa maailman aamupaloille, suklaa-maapähkinätahna nutellaa mainostettiin lastenohjelmien kyljessä azzurrien (Italian jalkapallomaajoukkue) voimin oikeana mestareiden aamupalana ja mainokset aamumaidossaan keksejä uittavista lapsista sai jopa minut, tyynen ja rauhaa rakastavan suomalaisen kiehumaan kiukkuisena.

Mutta yllättäen opin itsekin syömään aamupalaa vasta Italiassa, missä hyvinkin kevyt ja ennen kaikkea makea päivän alkutankkaus tapahtuu kädenkäänteessä ja edullisesti myös lähikahvilassa. Eikä aamupalan suuruudesta tai sen roolista päivän tärkeimpänä ateriana tarvinnut ottaa stressiä. Mikä helpotus ihmiselle, jonka nälkä kasvaa päivän mittaan!

Tarinan mukaan kiitos tästä peri-italialaisesta tavasta käynnistää päivä kuuluu ensimmäisen maailmansodan sotilaille, jotka piti ruokkia nopeasti ja energiatehokkaasti taisteluvalmiuteen, ja jotka eivät tuosta tavasta enää päässeet irti siviilielämään palattuaan. Italialaisista puhumattakaan.

Seconda Colazione, toinen aamupala
Toista aamupalaa ei oikeastaan ole varsinaisesti olemassa, mutta toisinaan nimeä on käytetty brunssityyppiselle tukevahkolle aamupalalle, joka nautitaan pääsiäissunnuntaina. Silloin pöytään katetaan myös suolaista tarjoiltavaa, kuten keitettyjä kananmunia, salamia sekä juustoista pääsisäispizzaa, joka tosin muistuttaa enemmän suolaista kuivakakkua kuin perinteistä pizzaa. 
Seconda colazione voi myös olla pieni, nopea tramezzino-tyyppinen kerrosleipä, joka käydään nopeasti haukkaamassa kahvin kylkiäisenä ennen keskipäivää kovimpaan nälkään, lounasta pilaamatta.

Pranzo, lounas
Lounas nautitaan niin säntillisesti klo 13, että sen mukaan voisi synkronoida kellonsa, ja tyypillisesti se sisältää pasta-annoksen ja/tai pienehkön liha- tai kana-leikkeen sekä contornon eli salaattia tai kypsennettyjä vihanneksia. Ruoan kylkiäisenä on aina vaaleaa leipää, jolla voi sopivasti täydentää vielä hieman tyhjäksi jäänyttä vatsaa tai pyyhkiä loput sugot lautaselta. Jälkiruoaksi nautitaan hedelmiä, ja ateria sinetöidään pienellä kahvilla. 

Varsinkin toimistotyöläiset kuittaavat lounaan usein nopealla paninolla lähikahvilassa ja kesäkuumalla aivan yhtä pätevä lounas voi myös olla jäätelö. Näistä ei kukaan kertonut, kun puhuttiin Välimeren ruokavaliosta!

Merenda, lasten välipala
Merenda on italialainen klassikko, joka nautitaan klo 16 tienoilla kouluista palatessa. Välipala on ehdottoman makea; kuivakakkua, keksejä tai marmeladitorttua (crostata). Kyytipoikana juodaan päivän toinen maitolasillinen, mieluusti kastellen pullat ja piparit mukissa herkulliseksi lusikoitavaksi mössöksi, jonka nautiskellaan rautaisannoksella piirrettyjä.

Spuntino, välipala on mikä tahansa suupala, joka auttaa jaksamaan aterioiden välillä. Tyypillisesti se on aamupäivällä tramezzino tai kuivakakku, iltapäivällä ensisijaisesti jotain makeaa kahvin kyljessä.  Aikuiset eivät varsinaisia välipaloja aterioiden välillä harrasta - mitä nyt joku pala kakkua ja toinenkin saattaa silloin tällöin huomaamatta kadota tarjoiluastialta..

Aperitivo ja apericena
Illalliseen valmistaudutaan aikuisten omalla spuntinolla, aperitivolla, eli pienellä suolaisella purtavalla, joka usein huuhdotaan alas proseccolla, Aperol Sprizillä tai muulla raikkaalla alkoholijuomalla.

Aperitivot nautitaan tyypillisesti kodin ulkopuolella, kahviloissa tai baareissa hyvässä seurassa.  Apertivon pienet "stuzzichinit" eli naposteltavat on toisinaan katettu Italiassa pieneen buffet-pöytään, jolloin sipsien ja suolapähkinöiden ohella tarjolla on myös hitusen pitemmälle vietyjä tarjoiltavia, kuten salaatteja, suolaisia leivonnaisia ja etikkasäilykkeitä.

Nyttemmin kukkaroiden nyörien kiristyttyä, runsaammat aperitivot tarjoillaan kuitenkin tavallisesti apericenan nimellä ja tarjoilun määrä ja laatu näkyy myös entistä selvemmin niihin oikeuttavan drinkin hinnassa. Vielä hieman isommalla panostuksella apericena voi kuitenkin olla erinomainen tapa oikaista illallisen hinnoista, sillä nyttemmin löytyy myös kahvila-ravintoloita, joissa pöytään tarjoillaan lähes illallisen veroinen apericena/aperitivo fisso, eli ravintolan ennalta määrämä, runsaampi tarjoilu suolaista purtavaa.

Tämä kepeä tapa yhdistää drinksut, yhdessäolo ja syöminen on ollut yksi niistä tärkeimmistä italialaiselon herkkupaloista, jotka ovat viehättävällä tavalla tuoneet elämään sitä kaivattua elämää ja saaneet kertakaikkisesti rakastumaan italialaiseen elämäntapaan.

Cena, illallinen
Tyypillisesti koti-illallinen asettuu pöytään kuta kuinkin samaan aikaan tv-uutisten kanssa eli klo 20.30, ja arjessa illallinen nautitaan usein myös uutislähetys pöytäseurana. Illallisaikoihin vaikuttaa myös maantieteellinen sijainti, sillä mitä etelämpään Italiassa mennään, sitä myöhäisempi ruoka-aika tavallisesti on, sillä tuhti illallinen on helpompi nauttia, kun auringon lämpö hieman hellittää.

Ravintolaillallisilla tyypillinen kokoontumisaika asettuu klo 20-22 välille, mutta jo klo 19 ovet yleensä aukeavat ja hiljaisesta salista on helpohko erottaa ensimmäisinä ei-paikalliset ruokailijat, joiden pitkä odotus on viimein palkittu.
Edullisempi ravintolaillallinen nautitaan tavallisesti pizzeriassa ja kotiin kannettu pizza on pätevä tarjoiltava myös koti-illallisella. Kotitekoinen pizza taas on pizzan luvatussa maassa käytännössä täysin vieras ajatus.

Illallinen on italialaisille päivän tärkein ateria, sillä se kokoaa perheen ja säännöllisesti myös ystävät saman pöydän ääreen. Kodeissa nautittuihin arki-illallisiin kuuluu tyypillisesti 2-3 osiota akselilla primo (pasta, risotto, keitto), secondo&contorno (liha/kana/kala & kasvislisäke) sekä dolce (makea jälkiruoka) tai frutta (hedelmä). Kahden pastaruoan valmistusta samana päivänä pyritään kotikeittiöissä välttämään.

Ruokajuomana tarjolla on aina vettä kuplilla ja ilman (frizzante tai liscia), tavallisesti myös viiniä sekä yllättävän usein myös virvoitusjuomaa. Italialaisessa ruokapöydässä ei maitoa näy, voista puhumattakaan, mutta ilman leipää ei ole ateriaa. Leikkeleitä ja juustoja tarjoillaan usein, mutta silloin ne toimittavat tavalla tai toisella etu- tai pääruoan virkaa.

Dopocena
Ei varsinainen ateria, vaan ateriaton illanvietto nimensä mukaan illallisen jälkeen n. klo 22 lähtien. Tyypillisesti dopocenassa seurustellaan ystävien kanssa viiniä tai muita kevyitä alkoholijuomia nauttien kotona tai ravintolassa. 

Kun ruokailun raamit alkavat olla hallinnassa, voi viimein antautua nauttimaan siitä, mihin Roomassa lopulta lankesin - itse ruokaan!

Näyttelijä Alberto Sordi kertomus siitä, miten syö sunnuntaisin itsensä liikuntakyvyttömäksi, on todellinen viihteen klassikko. Käännös on hieman kömpelö, mutta antaa osviittaa siitä, minkä sortin syömingeista roomalaisella sunnuntailounaalla saattaa olla kyse.

Ja minä kun luulin, että ahtaminen kuuluu vain suomalaiseen joulupöytään!

Kaikkien nälkäisten italialaisten kansallishymnin laulaa Enrico Montesano. Buon appetito!

Teksti löytyy täältä.

Syksy väreilee lautasella - "Hiekoitetut" uunivihannekset

Ruoanlaitto on parasta viihdettä myös katselijana. Ihan erityisen kiehtovaa viihdettä se on silloin, kun italialainen anoppi kokkaa. 

Silloin ihmeellisen tarkalla silmällä luottomyyjältä valikoidut vihannekset nostellaan laji kerrallaan kylpyyn tiskialtaaseen. Allas on niin puhdas, että siitä voisi syödä, tai sen vettä juoda. 

Vihannekset huuhdellaan huolellisesti runsaassa vedessä ja käydään vielä läpi, jotta mukaan ei päädy mitään, mikä saattaisi tuntua ikävältä suussa. 

Lopuksi keittiöliinoja säästelemättä vihannekset taputellaan tai lingotaan kuiviksi ja nostellaan sitten  isoihin muovikulhoihin odottamaan jatkokäsittelyä. 

Ruoanlaiton ytimessä on pieni keittiönpöytä. Se ääreen vedetään kukikkaaseen istuintyynyyn verhoiltu, jo kulmistaan kulunut olkituoli, ylle taas essu. Kädet suojataan muovihanskoin.

Pöydän äärellä, tukevassa penkissä istuen raaka-aineista ryhdytään veistelemään esiin täydellisin ydin ajasta, vaivasta ja tiskin sekä jätteen määrästä tinkimättä.

Muhkeasta latva-artisokasta jäljelle jää kunnioitettava keko terälehtiä ennen kuin suussasulava sydän on saatu esiin. Uunissa paahdettavat perunat kuoritaan terävällä veitsellä ja pilkotaan virheettömiksi pikku-nopiksi. Sitten molemmat pääsevät vielä uuteen kylpyyn pysyäkseen parhaassa vireessä ennen varsinaista kypsennystä.

 

Taitavat sakset leikkelevät vasikanleikkeestä pois kaiken sen, mikä saattaisi tulla hampaan ja moitteettoman pehmeyden väliin. Kalakauppiaan siistimistä pienistä mustekaloista löytyy vielä pienen soppalautasellisen verran ylimääräistä. Ohuet leikkeet nuijitaan vielä hieman ohuemmiksi. Ja niin edelleen. Ja niin edelleen.

Insomma. Ruoanlaitto ei ole millään asteikolla läpihuutojuttu.

Kävipä kerran toisella laidalla Eurooppaa niin hassusti, että tämän tinkimättömästi ruoalla hellivän anopin vieraillessa oli se aika vuodesta, kun kaupan vihannesosastolta ei tahtonut löytyä oikein mitään. Niinpä ruoka-aikaa odottivat inspiraation kadottaneen miniän lisäksi vain kurkun reppana sekä muoviin pakatut peruna- ja porkkanapussit ja häpeän punaa hehkuvat posket.

Koska verdura muodossa tai toisessa on kuitenkin itsestäänselvä osa italialaisateriaa, anoppi hetken pohdittuaan solmi ylleen essun ja nosti pöydälle muoviin kiedotut rotevat porkkanat. Kehui niiden makeutta ja alkoi sitten veistellä niistä sieviä tasakokoisia tikkuja. Veisteli yhden, jos toisenkin. Askarteli ahkerasti ja täytti porkkanoilla pellillisen.

Ripotteli komeuden päälle kuivuneesta leivästä surautetun korppujauhon kuin taikahiekan ja lopuksi vielä suolasi ja öljysi kaiken alla perfezione.

Ja niin tästä lähes tyhjästä loihditusta ja monin tavoin näppärästä onnesta onnettomuudessa tuli yksi pysyvä arjen apuri myös vähemmän tarkassa kotikeittiössäni. Kunnon minestronen tavoin se tekee avuliaasti selvää niistä jatkuvasti hävikkiuhan alla sinnittelevistä vihanneksista, joita olen supermarketista sen kummempia miettimättä kulloinkin hankkinut. Ja mikä parasta, tarpeen tullen se päästää pahasta myös paperipussissa päiviä sinnitelleen vaalean leivän.

Ruoka, mikä ehtymätön ilon, onnellisten sattumusten ja viihteen lähde!

Verdure sabbiose - "Hiekoitetut" vihannekset (4 hengelle)

Vihanneksia varioiden ja jääkaapin tilanteen mukaan, esim.

4 keskikokoista porkkanaa

1 keskikokoinen kesäkurpitsa

2 paprikaa

1 purjo 

6 perunaa

ja/tai fenkolia, kesäsipulia, kaalia, kukkakaalia, parsakaalia...

oliiviöljyä

suolaa

n. 1 dl korppujauhoa vaaleasta leivästä (HUOM! kovettuneen leivän voit nuijia isojakoiseksi muruksi vaikka keittiöpyyhkeen sisällä, jos tehosekotin puuttuu/ei jaksa purra leipään)

(parmesan-juustoa)

1. Valmistele uunipelti vuoraamalla se leivinpaperilla. Jos teet maltillisemman määrän vihanneksia uunivuokaan, voitele vuoan pohja oliiviöljyllä. Laita uuni lämpeämään 200 asteeseen.

2. Valmistele vihannekset. Pese, kuivaa ja pilko ne samankokoisisksi pitkittäisiksi tikuiksi tai lohkoiksi. 

3. Asettele vihannekset nätteihin riveihin pellille. Huomioi, että vihannekset kutistuvat jonkin verran kypsyessään, joten ne voivat olla myös ongelmitta vähän päällekkäin (Paitsi vesipitoiset kesäkurpitsat, joilla on hyvä olla kosketuspintaa peltiin, joten ryhmittele ne hieman väljemmin.)

4. Jos käytät vanhat leivänkäntyt korppujauhoksi, valmista korppujauho. Ripottele korppujauhoa tasaisesti vihannesten päälle. Lopuksi sirottele tasaisesti oliiviöljyä ja suolaa koko komeuden päälle.

5. Kypsennä uunissa n. 40 minuuttia. Huomioi, että kaalit palavat hieman helpommin, joten seuraa niiden paiston kehitystä tarkasti. Itse tykkään, että verdura on hieman abbrustolita, eli vihannekset saavat kunnolla - ja paikoin vähän ylikin - väriä pintaan.

HUOM!

Halutessasi voit hoitaa hiekotuksen myös pyörittelemällä vihannekset suola-korppujauhoseoksessa ennen vihannesten siirtoa pellille. Lopuksi voit ripotella jäljelle jääneet korppujauhot kristillisesti koko komeuden päälle.

Jos haluat ja talosta löytyy, voit rikastaa korppujauhoa raastamalla sen joukkoon parmesania maun ja juustonhimon mukaan. Tällä parmesan-korppujauho -hunnulla syntyvät muuten erityisen hyvät paahdetut uuniperunat!

Buon appetito!

Uunipellin syksyiseen tunnelmaan sopii tämä laulu, johon syksyn pimentyessä on ihana kääriytyä kuin kaapin perukoilta kaivettuun vilttiin. Vaikka kesän väistyminen aina kirpaiseekin, niin ajatus viltin alla vietetystä ajasta on tässä kohdin vuotta myös ihanan houkutteleva!

Teksti löytyy täältä.

Merenkipeä

Jo seitsemäntoista kesää olen katsellut ulapalle samalta rannalta. 

Kohti oikealla horisontissa kohoilevaa vihreää Argentariota ja sen rinnalla erityisen selkeinä päivinä piirtyvää Giglion saarta. Sitä kätkettyä helmeä, jonka nimi oli hetken kaikkien huulilla, kun Costa Concordian risteilijä löysi viimeisen satamansa sen rantakarikoilta alkuvuodesta 2013.

Ja sitten vasemmalle, etelään, missä erottuu Civitavecchian satamakaupungin sähkövoimala savupiippuineen. Piippujen punavalkoiset raidat ja vielä lähempänä sijaitseva vanha ydinvoimalaitoksen korsteeni rikkovat maisemaa, mutta olen harjoitellut katsomaan niiden läpi. Hyväksymään, että non è un difetto, è carattere. Se ei ole virhe, vaan tämän rantaviivan ominaispiirre.

Ja tätä rantaviivaa rakastan, virheineen kaikkineen. Ehkä enemmän kuin mitään muuta paikkaa maailmassa.

Mäntymetsikön poikki kulkeva viimeinen etappi kohti rantaa on aina täynnä jännitystä. Minkälainen vesi huuhtoo tänään rantahiekkaa?

Toisinaan meri kuuluu jo kaukaa. Sen voima kaikuu syvälle metsän uumeniin. Silloin se velloo vaahtopäin ja puhaltaa punaiset varoitusliput liehumaan. Tuuli tuivertaa tukan ja koko pään sekaisin. Ihoa kiristävän suolan sijaan suihku huuhtelee kiveystä suihkun vieressä. Pakottaa huuhtojan tottelemaan tuulen tahtoa, asettamaan jalkansa kuten tuuli määrää.

Ärtyessään meri häpeilemättä kuuluttaa, kuka rannalla määrää. Se vie kaiken saavuttamansa hetkessä mukanaan. Syö metreittäin rantaviivaa, typistää tilan hiekalle järjestellyiltä aurinkotuoleilta ja karkoittaa seuraamaan tekojaan kunnioittavan matkan päästä. 

Myrskytessään se kutoo hiekkaan kuviota. Ne muistuttavat jotain, minkä olen nähnyt jossain aiemmin. Siksak-kuvioisia design-kankaita tai kalaverkkoja. 

Voimantunnossaan meri puskee rantaan aarteita, joita saalistan lumoutuneena seuraavat päivät. Vieraannäköisiä simpukoita ja värikkäitä kiviä, hiekankuuraamia lasinsiruja valkoisen ja turkoosin, toisinaan ruskeankin sävyissä. Tiilenpalasia ja reunoiltaan pehmeiksi hioutuneita lautasensiruja.

Aarteita, joilla on voima palauttaa hetkeksi takaisin rantaan myös silloin, kun kaipaan jossain siellä kaukana.

Ja kun haluan muistaa, miten kummallista kipua mereen laskevan auringon lempeät sävyt saavat aikaan.

Toisina aamuina rannalla odottaa äänettömänä kristallinkirkas vesi. Se suhisee laiskasti rantaan huutoutuneilla simpukoilla. Ottaa kellujan käsivarsilleen ja keinuttaa hiljaa. Ja sieltä, missä lempeät aallot kohtaavat rannan hiekan, voi etsiä uusia aarteita. Pieniä telline-simpukoita, jotka täyttävät hiljakseen hiekkaa sormin haravoivien pullot ja hiekkaleikkeihin varatut sangot. Ja illalla pastaan sekoitettuina vatsat.

Ne hetket ovat kauneimpia. 

Iltapäivällä tuuli on jo noussut ja vesi sameutunut. Ja liian pian kaikki tämä on vain kaunista unta. 

Kunnes koittaa uusi kesä.

Ci vorrebbe il mare che accarezza i piedi
Mentre si cammina verso un punto che non vedi
Ci vorrebbe il mare su questo cemento
Ci vorrebbe il sole col suo oro e col suo argento

Tarvittaisiin jalkoja hyväilevä meri 
kun astelemme kohti tuntematonta. 
Meri tämän betonin päälle,
ja kultaa ja hopeaansa hohtava aurinko.

Ci vorrebbe il mare / Marco Masini

Teksti löytyy täältä.

Varsiselleripesto - kun vihanneslokeron hiljainen yllättää

 

Kun luonto viheriöi kesän kauneimpia viikkojaan, huomasin, että myös jääkaappiin unohtunut varsiselleri oli alkanut vihertää erityisen näyttävästi. Kesän korvilla reppana oli nimittäin jäänyt hieman paitsioon, sillä pitkään haudutettavat kastikkeet, padat ja keitot, joissa selleri yhdessä luottopakkiensa sipulin ja porkkanan kanssa muodostaa vankan soffritto-makupohjan, eivät olleet hetkeen kokkia houkutelleet.

Pyhäpäivän kunniaksi kuitenkin ryhdistäydyin ja huolehdin, että kiltisti vuoroaan odottava selleri sai arvoisensa kohtelun eikä päättyisi pehmenneenä muiden viimeistään vetelevien kasvisten kanssa viimeiseen oljenkorteen, vihanneslokeronsiivousminestroneen.

Osan selleristä pilkoin siis pieniksi paloiksi pakastimeen yhdessä yhtä pieniksi pilkotun porkkanan ja sipulin kanssa soffrittokelejä odottamaan, osa pääsi loistamaan tonnikalan kaverina papusalaatissa ja lopuista surauttelin yhden pestosuosikeistani, joka antaa säpäkälle sellerille mahdollisuuden näyttää, miten väärässä olinkaan, kun vuosikausia välttelin sen turhan tungettelevaa makua.

Tällä timillä ei nimittäin ole mitään hävettävää soffritto-kolmikon rinnalla!

Varsiselleripesto (4 hengelle)

3-4 (n. 100 g) pulskaa sellerinvartta, voit lisätä myös lehtiä väriksi

2 kourallista (n. 50g) saksanpähkinöitä tai manteleita 

1 keskikokoinen valkosipulinkynsi

3/4 dl hyvänmakuista oliiviöljyä

1,5 dl (50g) raastettua parmesania

mustapippuria

Kourallinen suolaa keitinveteen

400g lyhyttä pastaa (esim. mezzemaniche, rigatoni, penne)

1. Laita pastavesi kiehumaan vähintään 3 litran kattilaan. Raasta juusto ja jätä se odottelemaan jatkoa.

2. Kaiva kaapista sauva- tai tehosekoitin. Tipauta kulhon pohjalle pähkinät ja hieman pienemmiksi paloiksi pilkottu valkosipuli.

3. Huuhtele ja kuivaa sellerinvarret ja lehdet. Vetele sitkeimmät lehtiruodit pois samalla kun pilkot varret noin 1,5 sentin paksuiksi paloiksi pähkinöiden joukkoon.

4. Kaada sekoituskulhoon öljy, mausta ripauksella pippuria ja surraa sitten ainekset pehmeäksi pestokastikkeeksi. Sekoita lopuksi nuolijalla tai lusikalla juustoraaste muiden ainesten joukkoon.

5. Kun pastavesi kiehuu, mausta vesi suolalla ja heitä pasta kiehumaan. Tarkista pastan keittoaika ja säädä ajastin muistuttamaan keittoajan päättymisestä 1 min. ennen pakkauksessa mainittua keittoaikaa.

6. Kaiva kaapista tarjoilukulho ja kaada pesto kulhon pohjalle odottamaan. Kun pastan keittoaika on ohittanut puolivälin, kaada peston joukkoon desilitran verran pastan keitinvettä vetristämään kastiketta. Huolehdi myös, että ruokapöydässä alkaa kaikki olla valmista.

7. Kun ajastin piippaa pastan kypsymisen kunniaksi, sammuta levy ja siirrä pasta pastakauhalla suoraan sekoituskulhoon. Tässä operaatiossa saa keitinvettä siirtyä pastan mukana, joten pastaa ei tarvitse ravistella matkan varrella rutikuivaksi.

8. Kun kaikki pasta on siirtynyt kulhoon, sekoita pesto pastaan kauttaaltaan ja lisää tarpeen mukaan vielä tilkka keitinvettä, jotta kastike on sopivan kermaista, mutta ei vetistä.

Ja sitten vain hopi hopi pöytään ja buon appetito!

Hillopiiras crostata ja pieniä havaintoja roomalaisista leikkipuistoista

 

Olen hyväksynyt, että istuskelu tyhjänpanttina leikkipuistoissa on nyttemmin olennainen osa päiväohjelmaa myös Italianvierailuilla. 

Jos mukaan on tarttunutkin giornalaiolta ristisana- tai juorulehti, se on enimmäkseen vain hidaste matkalla kohti vääjäämätöntä. Istuskellessahan mieleen pulpahtaa aina lopulta joku äärettämän keskeinen kysymys, joku hoidettava asia tai kirjoittamatta jäänyt viesti, joka vaatii välittömiä toimenpiteitä. Ja niin vain löydän itseni aina lopulta puhelin kädessä.

Sen verran olen kuitenkin malttanut katsella ympärilleni, että roomalainen leikkipuistokäytös on vuosien varrella hiljalleen alkanut hahmottua. 

Talvityyliä Viale Carlo Felicen puistossa, San Giovanni in Laterano kirkon lähitienoilla.

Itse puistojen löytäminen on tosin vaatinut hieman salapoliisityötä, tarkkoja silmiä - ja ripauksen vaistoa ja paikallistuntemusta.

Googlaamalla leikkipuistoja hakusanoilla parchi giochi tai area giochi lopputulos voi nimittäin olla mitä tahansa huvipuiston, peliautomaattien ja ei minkään välillä. Turhauttavaa, sillä ilahduttavasti yhä useammin viheralueilta löytyy kuin löytyykin kirkkaissa väreissä kylpeviä liukumäkiä, kunhan osaa edes hieman arvoida missä keskeisin asuinaluetta quartierea palveleva puisto sijaitsee.

Tyypillisimmillään roomalaisen leikkipuiston tekee kiipeilytelineenäkin toimiva liukumäki sekä sitä komppaava keinu. Näiden rinnalla laukkaa usein myös muutama vieteriratsu. Mikä tärkeintä, usein leikkipaikan läheisyydessä raikasta vettään suo kaupungin vesiposti nasone. Ja niillä päästäänkin jo pitkälle, sillä suurinta luksusta leikkipuistoissa on vapaus juosta ja päästellä menemään ilman pelkoa yliajavista autoista ja muista katujen kiitureista.

Pysähtyneen paahteinen iltapäivä San Saban leikkipuistossa.

Arkipäivisin pienten paikallisleikkijöiden seurana puistossa on tyypillisesti nonna tai nonno, joka osaavin ottein huolehtii siitä, että leikkijä selviää kolhuitta ja pysyy ravittuna ja nesteytettynä. Nonnien kasseista löytyy iltapäivisin usein pala kakkua tai hedelmä, jolla iltapäivän merenda hoituu mukavasti ulkoilmassa. 

Kaupunginosan vauraudesta riippuen leikkipuistoseurana on usein tata, tyypillisesti ulkomaalaisperäinen hoitotäti, joka jaksaa väsymättä keinuttaa sillä aikaa kun vanhemmat painavat pitkää päivää työpaikoillaan.  

Tatoilla on puistovapaata kuitenkin viikonloppuisin, jolloin lasten kanssa ulkoilevat omat vanhemmat, jotka seuraavat, ohjaavat ja opastavat lapsiaan väsymättä niin liikkumisen kuin sosiaalisen elämänkin saloihin ja sääntöihin.

Leikit antiikinaikaisen kaupunginmuurin varjossa.

Ulkoleikkeihin roomalaislapset on puettu kauniisti, kalliisti ja siististi. Viileämmillä keleillä jäykät kengät ja pulleat untuvatakit eivät taivu mukaan leikkeihin, eikä tyylikkäästi kaulaan huitaistu huivikaan näytä kiipeilyhommissa kovin käytännölliseltä. Hikoileminen ja sotkuiset leikit eivät kuulu leikkipuistoon, hiekkaleikkejä harjoitetaan vain uimarannoilla. Leikin ääriviivoja määrittelevätkin enemmän vaatteet kuin olosuhteet. Kehnommalla kelillä ei puistoon edes lähdetä suotta sotkemaan.

Suomalaislapset erottuvatkin leikkipuistojengistä nopeasti käyntännöllisten ja eri sääolosuhteita nähneiden vaatteidensa ansiosta. 

Haalari alkaa olla Rooman leikkipuistoissa jo niin eksoottinen asuste, että muutaman kokeilun jälkeen olenkin päättänyt jättää haalarit suosiolla koti-Suomeen huilaamaan ja hyväksyä vähemmän käytännöllisen tien. Jokin raja kai käytännöllisyydelläkin on oltava.

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita Villa Lazzaronin elämää nähneessä leikkipuistossa.

Paikalliset puistosankarit eivät kuitenkaan erotu pelkästään pukeutumisen perusteella.  

Siinä, missä paikalliset leikki-ikäiset kiipeävät vain vaivoin aikuisen avustuksella ylös liukumäkilinnoitukseen, päiväkodin päivittäsissä ulkoiluissa marinoituneet suomalaislapset pistävät menemään omin voimin hankalimmatkin nousut. 

Roomalaislapset jäävätkin usein haltioituneina seuraamaan villeinä kirmaavia suomalaisvarsoja, jotka selvästi kiehtovat ja herättävät kunnioittavaa huomiota ikätovereissaan.

 Väriä harmaan keskellä markkinakatu Via Sannion kupeessa.

Touhua tarkkaillessani olen ollut huomaavinani, että italialaisvanhempien rinnalla olen puistovahdin hommissa suorastaan rento - ja Suomessa taas rasittavuuteen asti valpas varoittelija. Kulttuurierot näkyvätkin erityisesti siinä, mihin leikkipuisto-otannalla italialaisessa kasvatukseen panostetaan.

Italialaislapset eivät nimittäin ole lainkaan kömpelöitä, mitä tulee sosiaalisiin taitoihin. Sydämestä nimittäin toisinaan ottaa se, miten italialaislapsia jatkuvasti opastetaan hyviin käytöstapoihin, toisten huomioimiseen, puhutteluun ja tervehtimiseen. 

Ihailtavan luontevasti ja pelotta italialaiset lapset innostuvat tekemään aloitteita ja kysymään kiehtovia uusia tuttavuuksiaan mukaan leikkiin. Ja mikä parasta, yhtä luontevasti tarjoukseen myös aina tartutaan, vaikka yhteinen kieli olisikin alkuun hetken hukassa - kunhan joku toinen sen ensin osaa tehdä. 

Italiassa päätänkin aina ryhdistäytyä rohkeammaksi sosiaalisten taitojen kasvattajaksi - ja käyttäjäksi - , mutta kotiin palattua taivun liian helposti vanhoihin tapoihin; kanssaihmisten yksityisyyden ja rauhan varjelun varjolla liian usein katsomaan läpi sormien tilanteita, joissa olisi tilaisuus olla ihanasti ihmisiksi.

Nyt, piru vie, ryhdistäydyn.  

Ehkä puistossa olisi hyvä paikka tämänkin aikuisen opetella kääntämään ujo katse puhelimen sijaan viereiseen penkkiin ja aloittaa harjoittelu. Sen jo tiedän, että siinä istuvalla on harvemmin puhelin kädessään - ja se, jos mikä on jo oikein hyvä alku.

* * * 

Äitienpäivän kunniaksi paistoimme perinteistä hillopiirasta crostataa, jonka kasaamisen voi varsin kivuttomasti ja suremmitta sotkuitta antaa pienempien käsiin!

Crostata di marmellata (n. 24 cm läpimittaiselle vuoalle)

5 dl vehnäjauhoa + jauhoa leipomiseen

1,5 dl sokeria

100 g voita

1 iso kananmuna

1/2 sitruunan kuori raastettuna tai ripaus vaniljaa

1/2 tl suolaa

n. 2 dl aprikoosi/kirsikka/kuningatarhilloa

1. Sekoita kulhossa nopeasti kananmuna ja sokeri. Tässä välineeksi kelpaa oikein hyvin haarukka.

2. Pilko voi hieman pienemmiksi paloiksi ja lisää se joukkoon kuivien aineiden kanssa.

3. Sekoita ainekset käsin nyppimällä niin, että saat aikaiseksi kiiltävän ja sileän taikinan, jossa voi on kadonnut muiden ainesten joukkoon. Ripottele tarvittaessa joukkoon lisää jauhoa tai vastaavasti vetristä tilkalla vettä.

4. Pyörittele taikina palloksi ja laita (kelmulla peiteltynä) jääkaappiin 30 min. ajaksi. 

5. Kun taikina on hetken vetäytynyt, leikkaa siitä noin 2/3 pohjaa varten. Voit kaulia pohjan jauhotetulla pöydällä hieman vuokaa leveämmäksi tai painella sen suoraan vuokaan. Huolehdi molemmissa tapauksissa, että taikina jatkuu vuoan reunoille asti.

6. Nakuttele haarukalla reikiä sinne tänne pitkin pohjaa ja levitä sitten hillo tasaisesti pohjan päälle.

7. Kauli loput taikinat jauhoitetulla pöydällä ja leikkaa taikinasta kuviointi piirakan pintaan. Tyypillisesti crostata on ristiokkokuvioitu sievillä taikinanauhoilla, mutta myös luovemmat ratkaisut on sallittu! 

8. Paista crostata 180 asteisessa uunissa noin 30–40 minuuttia, kunnes taikina saa kauniin kullanruskean värin. Anna piiraan jäähtyä kaikessa rauhassa ennen tarjoilua, sillä uunilämmin hillo on kuin laavaa.

Italian symppis euroviisuedustaja Lucio Corsi laulaa "Vivere la vita è un gioco da ragazzi", elämä on lastenleikkiä. Oih, osatapa ottaa asiat edes välillä juuri niin kivan kevyesti! 

Viisun teksti löytyy täältä.

Lihaa pizzanpaistajan tapaan

Yllätyn aina siitä, miten paljon Italiassa tulee syötyä lihaa. 

Vaikka kasvis-liharuoka-akselilla liikkuminen käykin sujuvasti ilman kädenvääntöä siitä, kumpaa lajia kulloinenkin ruoka edustaa, huomaan päivien kuluessa, että liha kuuluu päivittäiseen ruokailuun  huomattavasti olennaisempana osana, kuin omassa kotikeittiössäni.  

Toisaalta, vaikka kaikkinensa olo on välillä kuin syöttöporsaalla, lihan määrä pysyy varsin maltillisena. Siitä pitää huolen se, että jokapäiväinen lihamme rantautuu supermercatosta ohuen ohuiksi leikkeiksi siivutettuna, luotto-macellaion kädenjäljestä puhumattakaan.

Ja kun eräänä päivänä kotiin palattuamme iskee jälleen vääjäämätön ikävä Italian lihapadoille, pähkäilen joka kerta saman asian kanssa: 

Miten ymmärtää oikeiden palojen päälle ilman lihamestarin tutkintoa ja italia-suomi lihanleikkuusanakirjaa? Entä miten korvata vasikka naudanlihalla, kun italialaispadoille tyypillistä vasikanlihaa ei tuosta vain löydy näiltä korkeuksilta? Ja saako lihatiskiltä pyytää lihan ohueksi siivutettuna vai miten ihmeessä loihtia lihasta juuri oikealla tavalla ohutta?

Jotta ensi kerralla en joudu aloittamaan taas alusta, tallennan täten ohuita fettinejä silmällä pitäen seuraavat muistiin:

* parhaat palat korvaamaan ohuet vasikanleikkeet naudalla ovat sisäpaisti ja paahtopaisti. Myös ulkofile soveltuu tarkoitukseen (mutta varo paistamasta näitä liian pitkään, ettei lopputulos ole kengänpohja).

* vasikanpaistia löytyy isommista kaupoista yhä helpommin, mutta varaudu siihen, että se ei ole kotimaista ja kerralla on ostettava vähintään 1kg hieman arvokkaampaa lihaa

* en ole vieläkään kehdannut kysyä lihatiskiltä leikkuuapua - olisikohan viimein aika rohkaistua?

Itse vasikkakaan ei ole italialaisessa lihakaupassa täysin yksiselitteinen asia, vaan otsikon alta löytyy erilaisia asteita mitä tulee lihan pehmeyteen. Näistä arvokkainta on vitello, eli alle 8 kk ikäisen lähinnä maidolla ruokitun juottovasikan liha, jonka tuotanto Suomessa on kielletty. Vitellone sen sijaan on 12-18 kk ikäisen poikavasikan lihaa ja scottona taas on 16-20 kk ikäisen hiehon lihaa. 

Manzo on meille suomalaisille tuttua nautaa, josta syntyi tällä kertaa yksi köyhän keittiön pääruokaklassikoista, joka sai alkunsa, kun napolilaiset pizzanpaistajat kypsensivät marinara-kastikkeen jämissä keittiöstä jäljelle jääneet lihanriekaleet.

Carne alla pizzaiola (4 hengelle)

400g naudan sisäpaistia

1 prk tomaattimurskaa

1 iso valkosipulinkynsi

oliiviöljyä (n. 2rkl)

1 tl suolaa

rohkealla kädellä oreganoa

1. Kaiva kaapista mahdollisimman iso paistinpannu. Lisää pannulle öljy, ohueksi siivutettu valkosipuli ja tomaattimurska. Huuhtele tomaattimurskapurkki vajaalla desilitralla vettä, ja kaada vesi mukaan pannulle. Lopuksi lisää suola ja oregano, sekoita ja anna pulppuilla rauhassa lempeällä keskilämmöllä 15 min. (jos lihan kanssa askarrellessa menee pitempään, sammuta levy välillä, ettei kastike kuivu liikaa kasaan).

Varustaudu nostamalla paistinpannun läheisyyteen tässä kohtaa myös tarjoiluvati.

2. Valmistele liha. Leikkaa se noin 0,5 cm paksuisiksi siivuiksi ja nuiji siivut sileällä lihanuijalla tasaisen ohuiksi. Mitä ohuemmaksi jaksat lihat nuijia, sen parempi. 

Koita kestää. Tämä on reseptin tylsin ja epäkiitollisin vaihe.

3. Kun lihat on nuijittu, on aika palauttaa tomaattikastike pulputtamaan kepeästi keskilämmöllä. Asettele lihasiivut kypsymään kuuman kastikkeen päälle rinta rinnan (ei huolta, jos kaikki eivät mahdu kerralla). Jos paistinpannussasi on kansi, peitä koko komeus sillä n. 2 min. kypsennyksen ajaksi.

4. Kun myös päälipuoli on alkanut saada kypsää väriä, käännä lihat. Anna kypsyä muutama minuutti myös toiselta puoleelta ja nosta sitten lihat tarjoiluvadille. Suolaa tarpeen tullen kevyesti ja peitä alumiinifoliolla.

Toista, kunnes kaikki lihat ovat käyneet pannulla.

HUOM! Lisää pannulle n. 1/4 dl vettä aina kun kastike alkaa käydä turhan tiiviiksi (n. 2-3 kertaa kypsennyksen aikana).

5. Notkista pannulle jäljelle jäänyt tomaattikastike vielä tarpeen tullen tilkalla vettä ja kaada sitten tarjoiluvadille lihojen päälle. Ripottele pintaan oreganoa.

Syö hyvän vaalean leivän ja vaikkapa oliiviöljyllä, suolalla ja sitruunalla maustettujen vihreiden papujen kanssa.

Ps. Älä missään nimessä unohda tehdä scarpettaa eli pyyhkiä lautanen puhtaaksi tomaattikastikkeesta leivällä!

Euroviisuissa San Marinoa tänä vuonna edustavan Gabry Ponten "Tutta L'Italia" sai mahtavan nosteen Sanremon välisoittojen melodiana - ja joidenkin mukaan koko laulukisan todellisena voittajana. Sanat löytyvät täältä.

Kevättä Roomassa

Joka kerta käärin hihat hyvissä ajoin ennen lähtöä. 

Rustailen listoja, jotta tiedän mitä teen. Kuvittelen suuria. Ajattelen, että tällä kertaa valmista tulee reilusti ennen h-hetkeä. Olenhan niin kovin ajoissa liikkeellä. 

Seuraan säätiedotuksia, tuulten suuntia ja voimakkuuksia. Yritän ymmärtää, onko perillä enemmän viileä vai lämmin - vai kenties jotain siltä väliltä? Onko sääkarttaa varjostava sade hentoa ja ajoittaista vai pysyvää ja läpitunkevaa? Vertailen ja arvioin, kiitän ja sadattelen, kuinka onnekkaita tai epäonnekkaita olemme tämänkertaisessa maisemanvaihtokaupassa. 

Säätiloja tarkasteltuani kirjaan ylös mitä vaatteita pakataan, mitä muuta kuin vaatteita pakataan, missä vaatteissa matkustetaan, missä kuteissa taas - kengistä puhumattakaan - saatetaan käydä vähän hienommalla aterialla (ei lopulta koskaan missään, mutta aina on kuitenkin varauduttava). 

Kirjaan ajatuksella ylös myös sen, mitä pientä pureskellaan koneessa ja koneeseen pääsyä odoteltaessa, mitä jauhetaan, jotta ilmanpaine korvissa helpottuu tai jopa unohtuu. Mitä suolaista, mitä makeaa - ja millä hampaita makean haitoilta suojataan.

Lisäksi puntaroin, mitä tekemistä tarvitaan koneessa, saati perille päästyä. Mitä luetaan, millä kirjoitetaan, mihin piirretään, mitä pelaillaan.

Puhumattakaan kodista. Mitä kaikkea kodissa onkaan saatava kohdalleen, jotta sinne voi pian taas palata.

Muutamaa päivää ennen lähtöä huomaan, että olen tehnyt hartiavoimin ajatustöitä väistelläkseni väistämätöntä.

Kaikki pakkausvoimat ovat valuneet muistilistoihin. Suuntia on monia, matkalaukkuja vähemmän, koti kaaoksessa ja aika valunut tyhjiin. 

Kiireessä yritän parsia ja kursia kasaan juuri niitä vaatteita, joita kipeimmin mukaan kaipaisin.

Perille päästyä hikoilen talvitakissa, sillä se on ainoa ehjä takki, joka mahtuu päälle. Ja kun aurinko väistyy pilvien taa, kastun ja hikoilen talvitakissa, sillä sateenvarjo unohtui listalta. 

Sillä tottahan perheemme matkassa on mukana Fantozzi-elokuvista tuttu pilvi. Sitäkään en enää muistanut.

Mutta lopulta millään ei ole sittenkään niin suurta väliä. 

Kun mieli viimein malttaa ja päästää irti listoista, vääristä valinnoista ja muista kiusankappaleista, muistan miksi tähän kaikkeen lopulta aina taipuu.

Muistan miten paljon rakastan sisäpihan palmua, joka vie aamupalapöydässä voiton televisiosta. Miten kotoisilta kuulostavat makuuhuoneen ikkunasta aamuvarhan kuuluvat roska-auton ja ambulanssien äänet. Miten yllättäen kauneus hivelee arkisia hetkiä ja tekee maailmasta helpomman pitää - tästä ryppyotsasesta listojenrustaajasta puhumattakaan.

Rugantino-musikaalista roomalaislaulujen aateliseksi kivunneen serenadin Roma Nun Fà La Stupida Stasera sanat löytyvät täältä.