Loman alussa sade näyttäytyi viattomana ja asiaankuuluvana osana roomalaista joulua.
Se antoi rytmiä päiville. Aamupäivällä hetkeksi pihalle ja iltapäiväksi kotiin sadetta pitelemään. Tai toisin päin. Mikä ihana tekosyy olla tekemättä mitään, lähtemättä minnekään.
Kun edessä oli vielä päiviä, saattoi huolettomasti ajatella, että vaikka välillä sataa oikein kunnollakin, pian taas aurinko paistaa ja kuivaa sateen kastelemat pinnat.
Sillä niinhän on aina ollut.
Kun sääkartan täyttivät yhä uudet sadealueet eikä sade enää antanut armoa, mieli muuttui.
Huolikin alkoi kuulua ihmisten puheissa.
Tiet tulvivat, Tiber-joen pinta nousi, kotikadulla kerrostalon korkuinen pinjamänty antoi periksi ja kaatui kohahtaen pötkölleen pitkin autotietä.
Sade on pehmittänyt maan, ihmiset sanoivat.
Tätä kaupunkia ei ole rakennettu kestämään tällaisia sateita, he jatkoivat.
Tempo da lupi, koiranilma, toteaa vanha herra lehtikioskilla. Non si smette piu. Tälle ei näy loppua.
75-vuotias eno toteaa, ettei ole koskaan kokenut moista sadekautta.
Alennusmyynnit alkavat, mutta kaupungilla on hiljaista. Vain turistit koittavat ottaa olosuhteista ilon irti.
Ravintoloiden ja kauppojen eteiset täyttyvät kuivumaan jätetyistä sateenvarjoista.
Ostoskeskukset tulvivat ihmisiä niin, että sisäänkäynnit on suljettava.
Kun sateen voima hetkeksi hellittää ja päivä tummenee iltaan, kaupunki näyttää erityisen kauniilta. Hauraalta. Herkältä.
Kujien hämärissä sade tuntuu hetken lahjalta. Se on raivannut kaduille tilaa. Sateen kastelemat katukivet heijastavat hämärässä lämmintä valoa.
Tämäkin on Roomaa, koitan lohduttautua. Tällaista sattuu. Tämä ei ole pysyvää. Ja tässäkin on oma, suuri kauneutensa.
Samalla rintaa kiristää pelko siitä, että en ymmärtänyt hengittää sisään kaikkea sitä onnea, joka kumpuaa, kun ylle kaartuu syvänsinisenä hohtava Rooman taivas.
Viime vuosina Rooman lomilla on alkanut kaiverrella kumma nälkä ja kaipuu päästä vielä vähän syvemmälle. Tarve maistella ja mehustella Italiaa, joka on verevää, vierasta ja vapisuttavaa. Kulkea kujia, joilla tuoksuu kotiruoka, kuivuu pyykki ja pauhaa vanha kunnon televisio. Antaa uteliaisuudelle tilaa tutkia kulmia, joilla näkyvät ja kuuluvat toisella tavalla eletyn elämän kiehtovat jäljet. Insomma, kaipuu niihin erityisen humalluttaviin ensihuuman tunteisiin, joita koin kulkiessani Trasteveren kauniisti kuluneilla kujilla ensimmäisiä kertoja.
Kun muutama vuosi takaperin nousin pitkästä aikaa junasta Napolin asemalla ja lähes saman tien asemalta ulos astuttuani menetin suuntavaiston kaupungin kaoottisilla kaduilla, SE tunne palasi. Vain reilun tunnin junamatka oli tuonut täysin toiseen maahan, jossa en edes ymmärtänyt paikallista murretta. Italiaan, joka oli jollain ihmeellisellä tavalla italialaisempi. Autenttinen, aito, arvaamaton. Antelias, aurinkoinen, aistivoimainen.
Italo täyttymässä ääriään myöten Rooman Terminillä.
Junamatkan loppuvaiheilla taivas aukeaa ja etäisyydessä kohoilee Vesuvius.
Niinpä hypyistä Napoliin on tullut Rooman lomien uusi perinne. Reilun tunnin matka junalla, joka halkoo maisemaa ja koettelee korvan paineita syöksyessään tunnelista toiseen 300 kilometrin nopeudella. Täydellinen tunnelmanvaihto Roomasta sujuu niin nopeasti, että edes aamulla väliin jäänyt aamupala ei haittaa. Onpahan vain paremmin tilaa ja tilausta Napolin tujuille cappuccinoille, sormustimellisille täyteläisen suklaista kahvia ja muhkeille cornettoille sekä muille makeille leivonnaisille, joita kaupungilla esitellään rinta rottingilla.
Barista hallinnoi hymyssä suin tiskin päättymätöntä kahvikuppivirtaa. Selkien takana rivistöt seuraavia kahvinjanoisia odottavat malttamattomina omaa annostaan polttoainetta, joka tuntuu pitävän kaupungin pirteänä.
Napolissa ilotulitushommat otetaan tosissaan.
Tällä kertaa jälleennäkeminen sijoittui uuden vuoden ensipäiviin, eikä Napoli ollut ihan niin kuin kauneimmissa unelmissani. Kadut ja kujat, joita viimeksi keväällä kuljimme vielä valheellisen väljästi, olivat ääriään myöten täynnä meitä elämystenmetsästäjiä niin Italiasta kuin kauempaakin. Aurinko jakeli antimiaan nuivemmin, eikä tämän joulun monia muistoja kasteleva sadekaan malttanut täysin pysytellä pois jaloista. Sää oli lähes yhtä sekaisin kuin täysinä vyöryvät kadut, joilla ihmiset, autot ja skootterit pyrkivät väljemmille vesille tiheänä ja päättymättömänä aaltona.
Galleria Umberto I on mustanaan ihmisistä.
Espanjalaiset korttelit (Quartieri spagnoli) eivät ole kuin 30 vuotta sitten, jolloin turisteja neuvottiin välttelemään aluetta.
Erityisen ruuhkaista on seimitarvikkeistaan tunnetulla San Gregorio Armenon kadulla.
Tykötarvetta aikuisten nukkekoteihin, joita seimiksikin kutsutaan.
Silti, kaiken ihmisvilinän lomassa ja varsinkin hetkinä, kun löytyi kulma, jossa jatkuva liike pysähtyi ja ympärillä oli ilmaa, SE tunne otti taas vallan.
Majesteettinen, kiehtovasti kulunut Napoli. Elävä, jatkuvasti liikkeessä oleva, vaativa, väsyttävä, kuluttava, täyteläinen, täysi Napoli vaatii hetkiä katveessa ja happea, avoimia näkymiä, salaisia puutarhoja, jotta se ei muserra vauhdillaan ja voimallaan.
Palazzo Venezia historiallisessa keskustassa tarjoaa suojaisan puutarhan, jossa nautiskella jälleen yhdet kahvit.
Ja niin, 23 000 askelta rikkaampana ja jalat muussina junaan istahtaessani seurasin, miten Vesuvius jäi taas hiljalleen taakse ja kaipasin jo takaisin.
Jossain kohtaa välipäivien pitkää putkea pilvet karkasivat kauas pois. Tuttu valo palasi Roomaan, sytytti värit hehkumaan ja herätti kaupungin jälleen eloon.
Sateen ja joulun väistyessä ihmiset valtasivat jalkakäytävät ja keskustan kadut. Puistot ja kirkot täyttyivät. Päättymätön ihmismeri huuhtoi erityisesti Colosseumin kupeeseen avautuneen uuden metroaseman tahrattomia pintoja.
Ihailin aseman kaunista kattoa ja upeaa portaikkoa. Yritin tunkea nokkani ihmismassan läpi nähdäkseni niitä tuhatvuotisia aarteita, joita oli kaivettu aseman tieltä talteen.
En nähnyt mitään, mutta en hiiltynyt. Olin vain onnellinen, että jotain näin kohottavaa oli tehty kaikkien arjessa jaettavaksi. Että tässä kohtaa maisema ja maailma muuttui tavalla, joka ei vienyt pois kauneutta, lisäsi siihen vain uusia kerroksia.
Välipäivät toivat takaisin myös liikenteen, jonka olin hetkeksi onnekkaasti unohtanut. Roikuin pelkääjänpaikan käsikahvassa ja seurasin, miten läheltä liippasivat kulkuneuvot, jotka kiidättivät joulunviettäjiä lounaille ja illallisille, teatteriin ja elokuviin, ostoskeskuksiin ja retkille kaupunginmuurien ulkopuolelle. Alati valppaana ennakoin muiden ajoneuvojen lisäksi ruokalähettejä polkupyörineen ja kuolemaa pelkäämättömiä sähköpotkulautailijoita, ja ajoin siinä sivussa ajoneuvomme varsinaisen kuskin hulluuteen.
Muistin taas, miten allerginen olen Rooman joka suuntaan joustavalle ja joka suunnasta haastavalle liikenteelle. Samoin sen, miten väsyttävää on siirtyä paikasta toiseen ihmismassan vietävänä ja matkustaa metrolla, joka on jo asemalle saapuessaan ääriään myöten täynnä.
Härdellin vastapainoksi astuin lähes jokaiseen vastaan tulleeseen kirkkoon. Neljännentoista jouluseimen jälkeen aloin tuntea hienoista ähkyä.
Kirkkojen puisilla penkeillä kuuntelin kenkien suhinaa kivilattioilla, hiljaista puheensorinaa ja tuijottelin kattoja ja nuuhkin suitsukkeita. Ja kummallisella tavalla aloin viimein tuntea päässeeni sinne, minne tänä jouluna tässä kaupungissa olin erityisesti kaivannut.
Hengittämään hetkeksi hiljaisuutta, rauhaa ja kauneutta. Pysähtymään siellä, missä kaikki on niin kuin aina ennenkin.
Viimeisiä poseerauksia viedään San Giovannin lateraanikirkolla. Tammikuun 6. päivä paavillisten basilikojen pyhät ovet sukeutuvat taas seuraaviksi 25 vuodeksi.
Joulupäivän messu.
Pilvipeite rakoilee.
Iltojen pimetessä seuraan parvekkeella, miten kotien jouluvalot valaisevat hämäriä huoneita ja valot ja varjot vaihtavat paikkaa. Toisten kodeissa hitaammin, toisissa niin vilkkaasti, että siitä on hartaus kaukana.
Parvekkeita taas koristavat valonauhat, jotka vangitsevat kaikki sateenkaaren värit, ja siellä vasta päästelläänkin. Valot välkkyvät niin, että heikompaa hirvittää.
Täällä kaikki liikkuu, myös jouluvalot. Ja sitäkin kaipasin. Liikettä, meteliä, elämää. Värejä. Vauhtia ja lähes vaarallisia tilanteita. Ihmisiä, jotka antavat värivalojen välkkyä joulun kunniaksi.
Ja yhtäkkiä ovella koputtaa uusi vuosi ja kepeät sävelet karkoittavat pois joululaulut.
Jouluaattoaamu on Roomassa vielä lähes kuin mikä tahansa arkinen aamu. Ihmiset kiirehtivät vielä hetkeksi töihin, asuintalojen rauhaa ja järjestystä valvovat portinvartijat avaavat raskaat ovet sisäpihoille ja liiketilojen metallirullaverhot nostetaan rämisten ylös alkavan päivän merkiksi.
Itse herään syntisen myöhään huminaan, jonka lähdettä en osaa lämpimän vällyni alta tunnistaa. Kuuntelen ohi ajavien autojen ääniä. Renkaista lähtee tutun kuuloinen lätinä. Maa on märkä, piru vie. Sataa. Oikein kunnolla.
Hieman överi aattoaamun aamupala.
Matkalla aamupalalle väistelen kiusallisen isoiksi äityneitä vesilätäköitä. Tasaisen virkeä sade on pelottanut ihmiset pois, jalkakäytävällä riittää tilaa poukkoilla lätäköiden yli. Lenkkarit kastuvat silti.
Lähiruokakaupassa sen sijaan riittää tungosta. Hermostun leipätiskillä esimerkilliseen joulutyyliin, kun jonotusnumerot tuntuvat olevan vain viitteellisiä suosituksia. Tungen jonotuslapun mieheni käteen ja lähden tutkimaan, kuinka paljon kurkku maksaa. Paljon, lähes 4 euroa kilolta. Ja litra maitoa yli 2 euroa. Järkytyn hetkeksi kalliista hinnoista, mutta viinihyllyllä unohdan kaiken. Viini sentään on vielä huomattavasti halvempaa kuin kotona.
Jouluaattona odottavan aika on pitkä. Lapset alkavat kysellä joulupukin perään jo klo 12. Odottelua on tiedossa vielä ainakin 10 tuntia. Pilvipeite onneksi rakoilee sen verran, että pääsemme pienelle happihypylle ilman sateenvarjoja. Happyhypyn jälkeen odotusaika on kaventunut yhdeksään tuntiin.
Sade on piiskannut puun lehtipeitteen kerralla maahan.
Kevyeksi tarkoitetun lounaan jälkeen on pakko ottaa pienet tirsat ennen kuin valmistelu iltaa varten käynnistyy toden teolla. Olemme miehen kanssa luvanneet hoitaa ricotta-juuston friteerauksen napolilaisen nonnon iloksi. Myös suolaisen panettonen (panettone gastronomico, joka vastaa italialaista versiota voileipäkakusta sillä erotuksella, että se koostuu erimakuisista pienistä täytetyistä voileivistä) täyttäminen on annettu meidän käsiin.
Hieman iltakahdeksan jälkeen istumme pöytään. Aloitamme alkupaloilla, jotka koti-Suomen jouluaterian tapaan riittävät täyttämään vatsan enemmän kuin tyydyttävästi.
Simpukkapastan jälkeen haukon jo henkeä. Ja hieman suomalaisia joululaatikoita muistuttavan, provola-juustolla ja speckillä rikastetun kurpitsavuoan jälkeen on aivan pakko hetkeksi oikaista sohvalle. Enkä ole yksin.
Jälkiruoka saa tältä erää jäädä odottamaan otollisempia aikoja, mutta muutama kauniilla lehdillä koristettu mandariini alkaa pian houkutella. Ja pari palaa paksua nougat-levyä. Ja kyllä sitä muutaman palleron hunajaista struffoliakin nyt aina jaksaa.
Friteeratut ja hunajalla kuorrutetut taikinapallero-struffolit kuuluvat jouluun.
Kun kello lähestyy puolta yhtätoista, on aika päästä lapset pahasta. Babbo natale on löytänyt viimein perille ja osannut tuoda lahjat myös Suomesta vierailulle saapuneille lapsille.
Kun lahjojen kanssa vietetty aika ei enää riitä pitämään hereillä perheen pienempiä, on aika luovuttaa, hieman etuajassa, varttia ennen keskiyötä. Asetumme jonoon ikäjärjestyksessä ja saattelemme seimestä puuttuneen hahmon olkipedilleen perheen pienimmän käsissä. Tu scendi dalle stelle, joulu on laskeutunut keskuuteemme ja pitkä päivä tullut onnellisesti päätökseensä.
Siinä missä perheemme ajanlasku kulkee koko lailla kesästä aina uuteen kesälomaan rakkaalla Italian rannalla, ei rinnalla kulkeva sivuajanlasku jää paljon vähäisemmäksi. Saattaa jopa olla, että selviytymisen kannalta sen merkitys on toisinaan suurempi, sillä se auttaa jaksamaan, kun rämmimme yhä synkemmäksi käyviä loppuvuoden päiviä kohti valoisampia aikoja.
Tuolla jossain, muutaman kuukauden, viikon, enää muutaman päivän takana se siintää. Jouluinen Rooma auringonsäteineen, sateineen, kostean kylmänä luihin ja ytimiin pureutuvine iltoineen. Lempeän leutoine säineen, jotka eivät koko ajan muistuta liian nopeasti muuttuvasta maailmasta. Vain se tavallisen epätalvinen Rooma lohdullisesti juuri sellaisena, kuin sen muistinkin. Tuolla, aivan kohta.
Ja yhtäkkiä, aivan liian pian, onkin jo kiire pakata laukut. Päättää, mitä otetaan, mitä jätetään. Varustautua takeilla, jotka lämmittävät, mutta joissa sietää lämpimämmänkin päivän. Kaivaa lenkkarit talvisäilöstä. Valikoida kaupasta muutama suomalainen jouluherkku täydentämään juhlapöytää. Glögiä, piparkakkuja, saaristolaisleipää, että ei nyt ihan tyhjin käsin taas liikkeellä.
Sitten se hetki, kun koko ajatus liikkeelle lähtemisestä alkaa rasittaa, sillä kaikkea on vähän liikaa.
Kunnes koittaa se vääjäämätön päivä, kun on siedettävä kolme tuntia hikoilevia käsiä. Tapettava hampaat irvessä aikaa. Keskityttävä vimmaisesti sudokuun. Syvähengitettävä. Lääkittävä hermoja viinillä. Uskottava ja toivottava, kunnes renkaat lopulta koskettavat maata, jota ymmärrän rakastavani kuin omaani.
Terminaalissa vastassa tuttu pesuaineen tuoksu, häpeilemättömän äänekäs puhe ja tupakan savu.
Terminaalin ulkopuolella lisää tupakansavua, kuskeja nimikyltteineen. Autoja, jotka ylittävät suojatiet hieman liian lujaa, mutta myös jarruttavat ihmisen edessä kummallisen ketterästi.
Sitten enää viimeinen etappi.
Pikatiellä lisää autoja. Aivan liikaa autoja, jotka ajavat aivan liian lujaa. Ohittavat molemmin puolin, kiireisimmät pientareen kautta.
Lievää kauhua, kunnes tutut rakennukset alkavat piirtyä taivaanrantaan ja vauhti armollisesti hiljentyä.
Ja enää vuorokausi, kunnes palaudun tästä kaikesta. Vuorokausi, kunnes oikea rytmi taas löytyy.
Kutkuttavaa nälkää ja miljoonia mielitekoja, turhan täysiä vatsoja, pitkiä päiväunia, tuhansia ja taas tuhansia askelia.
Mitä syödään nyt, mitä seuraavaksi? Entä huomenna?
Mitä tänään tehtäisiin, minne mentäisiin?
Kun rytmi lopulta löytyy ja maahan laskeutuu rauha, villinä laukkaavan kaupungin taidolla, tyylillä ja hieman tuhlaillen valaistut rakennukset ja liikkeet tekevät joulutaikojaan. Samoin keskustan pienet kujat, jotka hetkeä ennen joulua ovat ihmeellisen tyyniä välipäivien ihmismyrskyä odottaessaan.
Kummallisella tavalla joulu on yhtäkkiä erityisen läsnä.
Niin kuin minäkin.
Tämä kylmää henkivä pieni laulunen kertoo riipaisevasti hiipuvasta rakkaudesta. Teksti löytyy täältä.
Vuosia sitten löysin itseni ensi kertaa Roomasta, kielitaidottomana ja italialaisen kulttuurin täysummikkona. Niin vain, yhtäkkiä asustamassa omaa pientä huonettani kaupungissa, jossa eksyin saman tien, kun laitoin nenäni ulos päärautatieasemalta, jonne olin vasta hetkeä aiemmin saapunut elämää nähneellä yöjunalla.
Yhtäkkiä olin keskellä kesää, vaikka vasta edellisiltana olin vaihtanut junaa kaupungissa, joka oli lähes yhtä kolea kuin se talveen hämärtyvä maa, josta olin muutamaa päivää aiemmin matkani aloittanut.
Kun lopulta löysin itseni kartalta ja onnistuin kampeamaan maallisen omaisuuteni oikeaan linja-autoon - tai niin alkuun luulin - ja aloittamaan matkan viimeisen etapin, ajattelin, että mikäs täällä pärjätessä! Bussin rämistellessä kohti uutta kotia, seurasin lumoutuneena, vatsan kurnimisesta vähät välittäen, valon leikkiä vanhojen rakennusten seinillä. Unelmoin kauniiden näkyjen lomassa aamupalasta, joka pian sinetöisi tämän täydellisyyden. Sunnuntaiaamun täyteen ahdetusta bussista huolimatta Rooma oli juuri niin ihmeellinen, kuin mitä minulle oli lupailtu! Ja jos jotain oli luvattu, niin se, että tässä maassa en tulisi näkemään ainakaan nälkää.
Kun hetkeä myöhemmin nousin bussista väärällä puolella kaupunkia ja lopulta, liian kalliin taksimatkan jälkeen, saavuin sinne minne pitikin, aloin arvella, että asettumiseen saattaa kuitenkin mennä hetki.
Ja kun viimein pääsin nauttimaan pyhän aamupalani, harhailtuani ensin pienen ikuisuuden vierailla kaduilla ja sitten ruokakaupassa, josta en löytänyt edes edamia leivän päälle, tajusin, että asettuminen tulee maksamaan vielä useamman nälkäkiukun.
Jos olisin ollut edes hieman paremmin kartalla maan tavoista, olisin tiennyt, että heti aamusta kannattaa suunnata kahvilaan, joka harhaanjohtavasti on nimeltään bar, ja syödä - noh, ihan mitä vaan.
Ensimmäisiä askelia nälkäkiukuttomampaan elämään olikin opetella se, miten ja milloin Italiassa ylipäänsä syödään.
Päivän ateriat:
Prima Colazione, (ensimmäinen) aamupala Roomassa aamupala on tyypillisesti cappuccino tai espresso sekä makea voisarvi cornetto vähintään yhtä makealla täytteellä tai ilman (farcito tai semplice/vuoto), joiden nauttiminen edullisesti, helposti ja nopeasti luonnistuu lähikahvilassa (bar). Cornetton täytteinä on tyypillisesti vaniljakreemi (crema pasticcera), nutella (cioccolato) tai aprikoosihillo (marmellata di albicocca). Hyvällä tuurilla kahvilan tai leipomon valikoimassa on myös cornettoja pistaasi- (pistacchio) tai valkosuklaa-(cioccolato bianco) täytteillä ja usein myös terveellisempi (!) vaihtoehto täysjyvällä ja hunajalla (integrale con miele). Valikoimissa on näiden lisäksi usein myös erinäisiä viinereitä sekä suolaisen nälkään kerrosleipiä ja juusto-kinkku-toastia.
Kotioloissa purtavana on usein keksejä tai leipää tai suomalaisserkkujaan hammasystävällisempiä ohuita korppuja (fette biscottate) hillolla ja voilla. Tai varsinkin, kun linjoista halutaan pitää huolta, pelkällä hillolla. Myös kuivakakku (ciambellone) on yksi aamiaispöydän ihanuuksista, vaikka kuuluukin vielä tyypillisemmin välipalaosastolle. Joka tapauksessa, nopeasti palavaa polttoainetta sen olla pitää!
Kyytipoikana aamupalalla on itseoikeutetusti päivän ensimmäinen kahvi; espresso (ihan vaan pelkkä caffè) tai cappuccino. Kotioloissa aamun käynnistää usein mutteripannukahvi ja usein se pehmennetään aamupalalle lämpimällä maidolla (caffè latte). Lasten aamupalalla makea osasto huuhdotaan tavallisesti alas lämpimällä maidolla.
Aamupala nautitaan tavallisesti klo 10 mennessä. Toiset kahvit saatetaan käydä ottamassa baarissa vielä ennen keskipäivää, jotta kone pysyy käynnissä, ja makeita leivonnaisia tarjolla on niin pitkään, kuin niitä vitriinissä riittää.
Alkuun jaksoin närkästyä siitä, miten lapsille suunnatussa mainonnassa suklaa- ja kakkupohjaisia tuotteita markkinoitiin terveellisenä aamiaisena tai välipalana. Italian lahjaa maailman aamupaloille, suklaa-maapähkinätahna nutellaa mainostettiin lastenohjelmien kyljessä azzurrien (Italian jalkapallomaajoukkue) voimin oikeana mestareiden aamupalana ja mainokset aamumaidossaan keksejä uittavista lapsista sai jopa minut, tyynen ja rauhaa rakastavan suomalaisen kiehumaan kiukkuisena.
Mutta yllättäen opin itsekin syömään aamupalaa vasta Italiassa, missä hyvinkin kevyt ja ennen kaikkea makea päivän alkutankkaus tapahtuu kädenkäänteessä ja edullisesti myös lähikahvilassa. Eikä aamupalan suuruudesta tai sen roolista päivän tärkeimpänä ateriana tarvinnut ottaa stressiä. Mikä helpotus ihmiselle, jonka nälkä kasvaa päivän mittaan!
Tarinan mukaan kiitos tästä peri-italialaisesta tavasta käynnistää päivä kuuluu ensimmäisen maailmansodan sotilaille, jotka piti ruokkia nopeasti ja energiatehokkaasti taisteluvalmiuteen, ja jotka eivät tuosta tavasta enää päässeet irti siviilielämään palattuaan. Italialaisista puhumattakaan.
Seconda Colazione, toinen aamupala Toista aamupalaa ei oikeastaan ole varsinaisesti olemassa, mutta toisinaan nimeä on käytetty brunssityyppiselle tukevahkolle aamupalalle, joka nautitaan pääsiäissunnuntaina. Silloin pöytään katetaan myös suolaista tarjoiltavaa, kuten keitettyjä kananmunia, salamia sekä juustoista pääsisäispizzaa, joka tosin muistuttaa enemmän suolaista kuivakakkua kuin perinteistä pizzaa. Seconda colazione voi myös olla pieni, nopea tramezzino-tyyppinen kerrosleipä, joka käydään nopeasti haukkaamassa kahvin kylkiäisenä ennen keskipäivää kovimpaan nälkään, lounasta pilaamatta.
Pranzo, lounas Lounas nautitaan niin säntillisesti klo 13, että sen mukaan voisi synkronoida kellonsa, ja tyypillisesti se sisältää pasta-annoksen ja/tai pienehkön liha- tai kana-leikkeen sekä contornon eli salaattia tai kypsennettyjä vihanneksia. Ruoan kylkiäisenä on aina vaaleaa leipää, jolla voi sopivasti täydentää vielä hieman tyhjäksi jäänyttä vatsaa tai pyyhkiä loput sugot lautaselta. Jälkiruoaksi nautitaan hedelmiä, ja ateria sinetöidään pienellä kahvilla.
Varsinkin toimistotyöläiset kuittaavat lounaan usein nopealla paninolla lähikahvilassa ja kesäkuumalla aivan yhtä pätevä lounas voi myös olla jäätelö. Näistä ei kukaan kertonut, kun puhuttiin Välimeren ruokavaliosta!
Merenda, lasten välipala Merenda on italialainen klassikko, joka nautitaan klo 16 tienoilla kouluista palatessa. Välipala on ehdottoman makea; kuivakakkua, keksejä tai marmeladitorttua (crostata). Kyytipoikana juodaan päivän toinen maitolasillinen, mieluusti kastellen pullat ja piparit mukissa herkulliseksi lusikoitavaksi mössöksi, jonka nautiskellaan rautaisannoksella piirrettyjä.
Spuntino, välipala on mikä tahansa suupala, joka auttaa jaksamaan aterioiden välillä. Tyypillisesti se on aamupäivällä tramezzino tai kuivakakku, iltapäivällä ensisijaisesti jotain makeaa kahvin kyljessä. Aikuiset eivät varsinaisia välipaloja aterioiden välillä harrasta - mitä nyt joku pala kakkua ja toinenkin saattaa silloin tällöin huomaamatta kadota tarjoiluastialta..
Aperitivo ja apericena Illalliseen valmistaudutaan aikuisten omalla spuntinolla, aperitivolla, eli pienellä suolaisella purtavalla, joka usein huuhdotaan alas proseccolla, Aperol Sprizillä tai muulla raikkaalla alkoholijuomalla.
Aperitivot nautitaan tyypillisesti kodin ulkopuolella, kahviloissa tai baareissa hyvässä seurassa. Apertivon pienet "stuzzichinit" eli naposteltavat on toisinaan katettu Italiassa pieneen buffet-pöytään, jolloin sipsien ja suolapähkinöiden ohella tarjolla on myös hitusen pitemmälle vietyjä tarjoiltavia, kuten salaatteja, suolaisia leivonnaisia ja etikkasäilykkeitä.
Nyttemmin kukkaroiden nyörien kiristyttyä, runsaammat aperitivot tarjoillaan kuitenkin tavallisesti apericenan nimellä ja tarjoilun määrä ja laatu näkyy myös entistä selvemmin niihin oikeuttavan drinkin hinnassa. Vielä hieman isommalla panostuksella apericena voi kuitenkin olla erinomainen tapa oikaista illallisen hinnoista, sillä nyttemmin löytyy myös kahvila-ravintoloita, joissa pöytään tarjoillaan lähes illallisen veroinen apericena/aperitivo fisso, eli ravintolan ennalta määrämä, runsaampi tarjoilu suolaista purtavaa.
Tämä kepeä tapa yhdistää drinksut, yhdessäolo ja syöminen on ollut yksi niistä tärkeimmistä italialaiselon herkkupaloista, jotka ovat viehättävällä tavalla tuoneet elämään sitä kaivattua elämää ja saaneet kertakaikkisesti rakastumaan italialaiseen elämäntapaan.
Cena, illallinen Tyypillisesti koti-illallinen asettuu pöytään kuta kuinkin samaan aikaan tv-uutisten kanssa eli klo 20.30, ja arjessa illallinen nautitaan usein myös uutislähetys pöytäseurana. Illallisaikoihin vaikuttaa myös maantieteellinen sijainti, sillä mitä etelämpään Italiassa mennään, sitä myöhäisempi ruoka-aika tavallisesti on, sillä tuhti illallinen on helpompi nauttia, kun auringon lämpö hieman hellittää.
Ravintolaillallisilla tyypillinen kokoontumisaika asettuu klo 20-22 välille, mutta jo klo 19 ovet yleensä aukeavat ja hiljaisesta salista on helpohko erottaa ensimmäisinä ei-paikalliset ruokailijat, joiden pitkä odotus on viimein palkittu. Edullisempi ravintolaillallinen nautitaan tavallisesti pizzeriassa ja kotiin kannettu pizza on pätevä tarjoiltava myös koti-illallisella. Kotitekoinen pizza taas on pizzan luvatussa maassa käytännössä täysin vieras ajatus.
Illallinen on italialaisille päivän tärkein ateria, sillä se kokoaa perheen ja säännöllisesti myös ystävät saman pöydän ääreen. Kodeissa nautittuihin arki-illallisiin kuuluu tyypillisesti 2-3 osiota akselilla primo (pasta, risotto, keitto), secondo&contorno (liha/kana/kala & kasvislisäke) sekä dolce (makea jälkiruoka) tai frutta (hedelmä). Kahden pastaruoan valmistusta samana päivänä pyritään kotikeittiöissä välttämään.
Ruokajuomana tarjolla on aina vettä kuplilla ja ilman (frizzante tai liscia), tavallisesti myös viiniä sekä yllättävän usein myös virvoitusjuomaa. Italialaisessa ruokapöydässä ei maitoa näy, voista puhumattakaan, mutta ilman leipää ei ole ateriaa. Leikkeleitä ja juustoja tarjoillaan usein, mutta silloin ne toimittavat tavalla tai toisella etu- tai pääruoan virkaa.
Dopocena Ei varsinainen ateria, vaan ateriaton illanvietto nimensä mukaan illallisen jälkeen n. klo 22 lähtien. Tyypillisesti dopocenassa seurustellaan ystävien kanssa viiniä tai muita kevyitä alkoholijuomia nauttien kotona tai ravintolassa.
Kun ruokailun raamit alkavat olla hallinnassa, voi viimein antautua nauttimaan siitä, mihin Roomassa lopulta lankesin - itse ruokaan!
Näyttelijä Alberto Sordi kertomus siitä, miten syö sunnuntaisin itsensä liikuntakyvyttömäksi, on todellinen viihteen klassikko. Käännös on hieman kömpelö, mutta antaa osviittaa siitä, minkä sortin syömingeista roomalaisella sunnuntailounaalla saattaa olla kyse.
Ja minä kun luulin, että ahtaminen kuuluu vain suomalaiseen joulupöytään!
Kaikkien nälkäisten italialaisten kansallishymnin laulaa Enrico Montesano. Buon appetito!
