Nimittäin sinä syksynä kauan sitten, kun elämä oli yllättäen viskannut minut Roomaan, eräistä hieman yllättävistäkin poluista Gianicolo -kukkulan ja Monte Verde Vecchio -kaupunginosan välimaastossa muodostui todellinen muistojen bulevardi.
Ja ne polut kiemurtelivat pitkin alueen ylpeyttä, Villa Doria Pamphiljin puistoa.
Puistossa saatoin tyynnytellä Rooman liikenteessä traumatisoitunutta mieltä ja tarkkailla kaikessa rauhassa hyvin etäisiksi jääneitä italialaisia.
Jotka tosin tuppasivat ahtautumaan vähän liiankin lähelle "rauhoittuessaan" puistossa hämmentävän runsain määrin viimeistään viikonloppuisin.
 |
| Kaikkien janoisten sankari, suihkulähde nasone, löytyy tietysti myös tästä puistosta. |
Niillä pitkiksi venyneillä tutkimusretkillä puiston uumeniin (Doria Pamphilj on Rooman suurin puisto - ja siltä se todella tuntui, kun ensimmäisiä kertoja harhailin puiston päättymättömillä poluilla) alkoi italialaisista hiljalleen muodostua jonkinlainen kuva.
Puistossa panin uusista maanmiehistäni merkille mm. seuraavaa:
Eläkeikäisten italialaisnaisten ja alle kouluikäisten italialaislasten syksyinen pukukoodi on strictly tikkitakki.
Keski-iässä miehet alkavat kävellä kädet ristittyinä selkäpuolelle.
Sen lisäksi että kaikki lapsiperheet ahtautuvat sunnuntaina puistoon, moni puistossa leikkivistä lapsista lienee saanut alkunsa juurikin puistossa (tai autossa Gianicolo -kukkulan liepeillä).
Minkään sortin hikoilu ei saa miehiä ottamaan paitaa pois päältä.
(Vanhojen) Miesten on kuultava sunnuntain jalkapallo-ottelunsa myös puistossa ja vaikka 10 kg:n ghettoblasterista.
Jalkapallo ei ole leikin asia edes silloin kun sitä pelataan rennosti puiston nurmikentällä kaverien kesken.
Italialaiset osaavat kävellä ihan h****in hitaasti.
Niin.
Raitis ilma todella avaa aistit.
Alati kiinnostavien italialaisten ja mukavasti vaihtelevien maisemien lisäksi puiston uumeniin kätkeytyi myös jotain lähes satumaista.
Tai ainakin aavistuksen verran jotain elämää suurempaa.
Siellä keskellä.
Ihan yhtäkkiä ja yllättäen.
Kas näin.
Ihan vaan tällainen alkujaan roomalaisen Pamphilj -aatelissuvun (ja paavikin perheestä löytyi!) vapaa-ajanviettopaikaksi 1600 -luvulla omistettu tilus päättömine patsaineen ja huviloineen.
Tai siis huviloineen ja huviloineen.
Oikeastihan tämä huvila oli ollut vain matala pikku metsästysmaja.
Villa Algardi, tai kuten paikkaa ehkä tavallisemmin kutsutaan, Casino del Bel Respiro - "Helpon Hengityksen Metsästysmaja" (casino, jonka voisi halutessaan kääntää myös uhkapelipaikaksi tai ilotaloksi), jonka korkeuksissa viuhuvaa raikasta tuulta oli aatelisen hyvä hengittää malariansaastuttaman kaupunki-ilman jälkeen.
Ja kun näin kovin korkea-arvoisasta perheestä oli kyse, niin majaa ympäröimään ja huoneita koristamaan hankittiin tietysti yhtä jos toista taide-esinettä.
Näitä taideaarteita ja huvilan tiloja on nyttemmin mahdollista päästä jopa kurkistamaan varaamalla etukäteen paikan opastuksille, joita järjestetään lauantaisin (klo 9-13) syyskuusta kesäkuuhun. Yhteystiedot löytyvät täältä.
Samalla voi yrittää urkkia, pitääkö paikkansa huhu, jonka mukaan tiluksilta olisi kaivettu tunneli vajaan parin kilometrin päässä sijaitsevaan Vatikaanin, jonka isäntä Paavi Innocenzo X isännöi perheineen myös tätä majaa..
Puiston männikön keskellä voi koti-ikävän iskiessä myös haistella (ja halata) havupuita.
Sisäänkäynti puistoon löytyy Via Porta San Pancrazion ja Via Aurelia Antican kulmasta ja portit ovat avoinna valoisan aikaan. Muut sisäänkäynnit löytyvät tästä kartasta.
Ja puistonpenkillä eväitä popsiessa on hauska tarkkailla, kuinka rohkeasti italialaiset uskaltautuvat istumaan hämmästyttävänkin lähelle valtaamallasi penkillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti