perjantai 22. maaliskuuta 2013

Terveydenhoito Italia 6 - Suomi 0

Suomessa - tai koko maailmassa - on tyypillistä hieman naureskellen nenänvartta pitkin tarkastella Italiaa silloin kun on kyseessä asioiden hallinnoiminen ja hoitaminen. Eihän siellä saapasmaassa ole kuin kaaosta ja korruptiota. Eivätkä ne italialaiset mistään järkevästä mitään ymmärrä, paitsi ehkä jotain pastasta ja pizzasta, johon siihenkään eivät tajua lastata koko jääkaapin sisältöä.

Niin, italialaisia pidetään vähän tyhminä. Monien meidän suomalaisten mielestä ainakin selkeästi meitä tyhmempinä.

Itsekin olen sen verran älyllisesti rajoittunut, varsinkin viimeistään useamman vuoden Italiassa vietettyäni, että en tietenkään ymmärrä valtioiden organisoimisesta, budjeteista ja kassoista tuon hölkäsen pöläystä. Mutta näiden kahden maan välimaastossa tallatessani olen ymmärtänyt jotain sellaista, jonka tajuaminen itkettää. Ja raivostuttaa. Eikä siitä asiasta kirjoiteta yhteenkään valtion tilaa mittaavaan raporttiin.

Aloitetaanpa alusta.

Olin kerran pieni minäkin. Monia (kymmeniä) vuosia sitten. Kasvoin mukavassa pikkukaupungissa, jossa kävin aina samalla hammashoitajalla ja satunnaisesti lääkärillä, tai koulun terveydenhoitajalla. Aina säännöllisesti joku odotti minua. Samat kuviot ja sama helppous jatkui lukion ja opiskeluiden ajan. Oli normaalia ajatella, että minusta pidetään huolta. Ja silloin niin ehkä olikin.

Alkoi 2000 -luku. Tuli tietokone, joka oli ohjelmistoja opettelevan lääkärin huomion keskipisteenä käynnin ajan. Tuli vaihtuvat työpaikkalääkärit. Tuli ajat ilman työpaikkalääkäriä. Tuli aika, kun ymmärsin olevani vain ja ainoastaan yksin vastuussa siitä, että terveyteni on kunnossa. Tuli aika, kun minun piti vakuuttaa lääkäri siitä, että minua pitää hoitaa. Tuli aika kun minun piti tutkia internetistä diagnoosivaihtoehtoja, jotta voisin olla varma, että vastaanotolla joku niitä ajatteli. Tuli aika, kun lääkäri tiesi parhaani tutkittuaan kolme minuuttia tietokonettaan ja kaksi minua. Ja aika, jolloin nopeat söivät hitaat myös lääkärijonoissa.

Ja siellä jossain välimaastossa tuli Italia. Ja tuli lääkärikäynti. Ja useampikin.

Suomalaisena irtolaisena en heti päässyt nauttimaan kotikäyntejä tekevän oman lääkärini hoivasta. Tiedättehän, sellaisen ihan oikean oman lääkärin, joka tuntisi koko perheeni sekä minut ihan pienestä pitäen? Ei, jouduin päivystykseen, jonka jonoista minua oltiin peloteltu. No, ne jonot olivat niinkuin jonot nyt päivystyksissä ovat. Myös Suomessa.

Mutta mitä oli jonon päässä? Mitä oli joka ikisellä lääkärikäynnillä oven takana?

Ihminen. Ihminen, jonka tehtävä oli pitää minusta huolta. Ja ihminen, joka hoiti tuon tehtävänsä erinomaisesti.

En ikinä, en vanhoina hyvinä aikoina enkä varsinkaan viimeisen 15 vuoden aikana, ole tullut niin hyvin ja tarkasti hoidetuksi, kuulluksi, huomioiduksi ja tarkastetuksi kuin Italiassa. Joka kerran Italiassa lähdin lääkäriltä tietäen, että lääkäri oli tehnyt kaikkensa varmistaakseen että olen todella kunnossa. Ja vaikka niin ei olisi ollutkaan, niin siltä minusta toden totta tuntui. Joka ikinen kerta.

Sen sijaan harvoin olo tuntui yhtäaikaa niin raivostuneelta, voimattomalta ja surulliselta kuin joka ikisen suomalaisen lääkärikäynnin, niin julkisen kuin yksityisenkin, jälkeen. Olin potilaana minä tai joku muu. Jokaiseen lääkärikäyntiin alkoi hiipiä epäilys siitä, että oliko lääkäri todella tehnyt parhaansa minua ja läheisiäni hoitaessaan, vai vain tehnyt pikaisia päätöksiä annetun nolla-budjetin rajoissa. En enää osannut luottaa lääkäreihin, koko terveydenhuollosta puhumattakaan. En oikein edes vähimmissäkään määrin.

Mutta italialaisiin lääkäreihin osaan. Vahvasti ja edelleen. Sillä jos italialaiset jonkun asian taitavat, niin pitää huolta toisista ihmisistä.

Siitä italialaisten on syytä olla ylpeitä. Ja onnellisia.

Ja me täällä mallivaltiossa. Niin. Toivon, että näissä asioissa ei Italiassa koskaan oteta mallia meistä.



Teksti löytyy täältä.

4 kommenttia:

  1. Hyvin kirjoitettu! Olen samaa mieltä vaikka omia kokemuksia italialisesta terveydenhuollosta onkin vain yksi.
    Vaikka kaikkia kauhutarinoita jatkuvasti kuulee sekä Suomen että Italian terveydenhuollosta, ovat omat kokemukseni olleet toistaiseksi positiivisia (paitsi ihan viime aikoina julkisesta hammashuollosta).
    Ärsyttävää on juurikin se ylimielinen asenne, varsinkin kun se asenne on juuri niillä joilla ei ole omakohtaisia kokemuksia, ainoastaa ennakkoluuloja.

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentistasi Hessu! Juuri tänään Hesarissa kirjoitettiin siitä, miten suomalaiset eivät ole (näissä asioissa) rähinäkansaa, vaan hiljaa hyväksymme yhtä sun toista, valitettavasti. Italialaisissa ihailen (ja toisinaan kyllä myös pelästyn, olenhan suomalainen) sitä, miten ihmiset äänekkäästi protestoivat kokemaansa vääryyttä vastaan. Mutta siellä se vain kuuluu normaaliin kanssakäymiseen, eikä kenenkään tarvitse jäädä murehtimaan sanottuja - tai varsinkaan niitä sanomatta jätettyjä - asioita.

    VastaaPoista
  3. Totta joka sana! Itselläni on ihan samanlaisia kokemuksia sekä Suomesta että Italiasta. Käytämme Suomessa lastamme yksityislääkärillä, mutta edes siellä ei tule sellaista huolehtivaisuuden ja perinpohjaisen tutkimisen ja lapsen hyvinvoinnista välittämisen tunnetta kuin missä tahansa lääkärillä Italiassa. Vaikka minut tai lapseni on joskus otettu lääkärillä vastaan jopa ilman ajanvarausta muiden potilaiden välillä eli käytännössä lääkärin taukoaikana, ei ole koskaan ollut kiireen tuntua tai arvausdiagnoosin makua.

    VastaaPoista
  4. Kurja kuulla, että kuulostaa tutulta.. Ero on Suomen ja Italian välillä on omien kokemusteni perusteella kyllä ollut niin iso, että se on saanut väkisinkin asiaa ajattelemaan. Ja siitä myös huolestumaan.

    VastaaPoista